Kuusihenkinen Carved in Ashes herätti kotimaisilla musiikkikentillä pientä liikettä pari vuotta sitten, kun ryhmän esikoiskiekko Neversary julkaistiin. Yhtyeen tummasävyinen ja progehtava metalli käyttää edelleen menovetenään melankoliaa, mutta nyt viiden raidan mittainen levy on enemmänkin yksi suuri teos kuin pelkkä nippu biisejä. Ryhmällä riittää siis kunnianhimoa, mutta mihin eväät lopulta riittävät?
The Drowned Silhouette ei ehkä jää progemetallin historiaan, mutta pakko ryhmälle on silti hattua nostaa. Kaksikymmentäkuusi minuuttia sujahtaa kellossa kerta toisensa jälkeen kuin huomaamatta, kun yhteen jälkimetallinen ja vahvasti progehtava fiilistely soljuu verkalleen eteenpäin. Keskimmäisenä kuultava ja pisimmäksi yltävä Lupus Homini on eräänlainen keskiakseli, jonka ympärille muut kappaleet jäsentyvät ja joka olisi kaivannut ainakin toista yhtä selkeää napaa vastapainokseen.
[youtube RzCXEFrK9L8]
The Drowned Silhouetten ongelma onkin lopulta selkeimmin sen pituus. Hieman lyhyempänä levyn tehokkuus olisi huomattavasti kovempi ja pari raitaa pidempänä kokonaisuus ehtisi puolestaan muotoutua ja kaikki osat saisivat riittävästi tilaa. Nyt tiputaan harmillisesti jonnekin sinne välimaastoon, eikä jokainen kappalekaan jaksa omillaan aivan maaliin saakka.
Vokalistin puhdas laulu ja rikkaat sovitukset tekevät silti parhaimmillaan kappaleille kunniaa ja vaikka soundit jättävät toivomisen varaa, oletettavasti rajallisen budjetin takia, on levy silti samalla komea osoitus bändin potentiaalista. Pientä ideoiden kiteyttämistä yhtäällä ja uskaliaampaa tutkimusmatkailua toisaalla, niin eiköhän se siitä. Pistetään siis nimi mieleen ja jäädään innolla odottamaan kokoonpanon seuraavaa liikettä.
3/5