Bright Lit Blue Skies/Dark World – viikonlopun keikkasummaus

Bright Lit Blue Skies

Ensimmäinen Sideways-festivaali juhlittiin melko lailla täydellisessä aurinkosäässä. Alue oli kaikin puolin toimiva ja palveluja oli laidasta laitaan. Paikalla kiinteästi toimivat ravintolat tarjosivat myös huokeampaa ja maukkaampaa vaihtoehtoa festareiden omilta juomakiskoilta tarjottuun valjuun Heinekeniin. Ja olihan sinne pystytetty sekä viini –että drinkkibaaria, joita en tosin itse ehtinyt testaamaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi tietysti tapahtuman nimen huomioiden pitänyt käydä haukkumassa Merlot’ta viinibaarissa. Hampurilainen tuntui olevan yleisin ruokavaihtoehto ja siitä sai halutessaan maksaa peräti 15 euroa (ilman ranskalaisia). John Travoltan Pulp Fiction -pirtelökommenttia kanavoiden, olihan se hyvää mutta enpä tiedä oliko se nyt 15 euron arvoista.

Kokoonpanomyllerysten myötä Beastmilkistä Grave Pleasuresiksi muuntunut viisikko loi perjantain alkuillassa tummanpuhuvasti myrskyävällä kohtalokkuudellaan voimakasta kontrastia ympärillä paistavaan päivään. Huomattavasti paremmin sekä sääolosuhteisiin että senhetkisiin fiiliksiini soveltui Tuuttimöröllä ja Khidillä vahvistetun Aivovuodon show. Tuuttis velmuili heti kärkeen kokeilemalla yhteislaulua jälleen ajankohtaisen Jurassic Parkin tunnarilla, johon mies oli keksinyt suomenkieliset sanat. ”Meripihkassa oli hyttynen…” tjsp. Aivovuodon ja Khidin split-LP on henkilökohtaisessa kuuntelussa jättänyt varjoonsa sen kevään toisen (populaari)kulttuuriviittauksilla kyllästetyn kotimaisen hip hop –julkaisun, Paperi T:n Malarian pelon. Aivovuodon TV ja Yo Raps sekä Khidin Zelda toimivat sekä levyllä että livenä mallikkaasti.

Illan viihdyttävimmästä ja musiikillisesti jakomielisimmästä esityksestä vastasi Ariel Pink, joka soitti lähinnä uuden pom pom –levynsä materiaalia. Ja siinä onkin ihan tarpeeksi pureskeltavaa. Dementoitununeen yökerhomusiikin ja kitschahtavan new wave -leikittelyn kautta 70-lukulaisen punkin ja progekoukeroiden määrittämiin rocksävyihin vienyt musiikkitrippi oli ainakin kaikkea muuta kuin tylsä. Välillä oli myös jonkinlaista kesäteatterimaista dialogia Pinkin ja Germsistäkin tutun, vähintäänkin erikoisesti pukeutuneen rumpalin Don Bollesin välillä. Ariel Pinkin retrohenkinen rönsyily oli varmaan monelle läsnäolijalle täysin sietämätöntä kuunneltavaa, mutta miehen vihaamista vaikeutti se, että hänellä lisäksi oli esittää täysin vastustamattomia, perinteisiin popmelodioihin nojaavia helmiä kuten Bright Lit Blue Skies ja Put Your Number in My Phone. Itse nautin täysin siemauksin keikasta -oikeastaan enemmän kuin mistään muusta musiikkiesityksestä koko festareilla.

Festareiden kaksi albumikeikkaa koettiin peräkanaa perjantaina. The Pharcyden entiset MC:t Slimkid3 ja Fatlip hoitivat Bizarre Ride II The Pharcyde –settinsä varman rennolla otteella, yrittäen aktivoida Pihalavan äärelle saapunutta yleisöä parhaansa mukaan. Oh Shit, I’m That Type of Nigga ja Passin’ Me By saivatkin aikaan jonkinlaista meininkiä, vaikka materiaali tuntui olevan suurimmalle osalle paikallaolijoista vierasta. Seuraavalla keikalla tunnettuusaste olikin jo korkeampi. En varmasti ollut ainoa joka oli juuri eniten odottanut The Jesus & Mary Chainin Psychocandy –läpivetoa.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten skottiyhtyeen keikat olivat huumesekoilun täyttämiä arvaamattomia tapauksia, joiden aikana meininki saattoi riistäytyä väkivaltaiseksi tai vaan lässähtää kesken kaiken. Nyt lavalla seisoi viisi eri harmaantumisasteessa olevaa herrasmiestä, jotka soittivat läpi debyyttiklassikkoaan etäisen eleettömästi patsastellen. Psychocandyn muodostaman upean kappalekokonaisuuden ja soundillisen äänikarkin aiheuttaman fiiliksen ja Reidin veljesten johtaman yhtyeen mitäänsanomattoman lavahabituksen välillä oli valtava railo. Varsinkin The Living Endin ja Never Understandin kaltaisten nopeiden menobiisien kohdalla nähty ei oikein kohdannut kuultua, paitsi jos sattui vilkaisemaan yleisöä jossa paikoitellen pogoiltiin hyvinkin vauhdikkaasti. Albumisetin jälkeen kuultiin myös myöhäisempää tuotantoa edustavat April Skies, Head On ja Reverence, joiden aikana sekä yhtye että yleisö tuntui vapautuneemmalta ja innokkaammalta.

Eli mitä tästä nyt pitäisi olla mieltä? Homma hoidettu, voidaan vihdoin soittaa jotain muuta? Hmm, eihän sitä koko levyä ole pakko soittaa läpi jos se käy lähinnä duunista? Ehkä kyseessä oli äärimmäinen keskittyminen tai keikkaväsymys ja olen täysin hakoteillä, mutta tuli myös mieleen, että ehkä ongelma piilee tässä itse yllätyksettömäksi konventioksi kuluneessa formaatissa. Oman materiaalin arvostus ja raha motivoivat tietysti osaltaaan näitä ”back to back” -klassikkoalbumikiertueita, mutta jotenkin tuntuu että nykyään näitä tehdään yhä enemmän siksi, että se nyt vaan kuuluu asiaan kun kerran albumi täyttää vuosia. Luulen kuitenkin fanien mieluummin katsovan vaikkapa siihen klassikkolevyyn painottuvaa sekasettiä, jos vaihtoehto on tällainen virkamiesesitys.

Perjantaiyönä Soft Moonin, Killing Joken ja jälkeenpäin muissakin konteksteissa alkoholimarinoitu pää jumitti lauantaiaamuna pahasti, eikä asiaa auttanut se että polkupyörä kyykähti matkalla Teurastamolle. Siksipä en nähnyt kuin varttitunnin verran O Samuli A:n settiä, mutta onneksi chiptune-maestro oli säästänyt mainion Ei vittu kytät –hittinsä viimeiseksi. Pharaoh Overlordia menin ensin katsomaan Pihalavalle ja olo oli niin seis, että vasta siinä vaiheessa kun yhtye esitteli itsensä ”Fickle Friendsiksi” tajusin että nyt taidan olla väärässä paikassa. Kujalavalla faaraoiden psykejami olikin jo päässyt hyvään vauhtiin. Viisikon soitannollinen vaellus kävi melkein hajoamispisteessä ennen kuin se ryhdistäytyi ja muuntautui loppukeikaksi Janne Westerlundin laulamaksi kasarirokiksi.

Kunnianhimoisista konseptilevyistään ja yleisestä eeppisyydestään tunnettu …And You Will Know Us by the Trail of Dead piti keikkansa noin kolmevarttisena, ja soitti vanhempaan materiaaliin painottuneen, melkoiseksi tykittelyksi yltyneen setin. Yleisön vähyys taisi syödä intoa yhtyeeltä sikäli, että sen vimma ja energia tuntui jotenkin ulkokohtaiselta paukuttamiselta, eikä samaan interaktiivisen hikiseen ekstaattisuuteen ylletty kuin 10 vuotta sitten Tavastialla. Teksasilaisnelikon Sonic Youthin kitaraestetiikasta johdettua suurisointista vaihtoehtorockia kuuntelee tosin aina mielellään, varsinkin jos yhtye päättää huipentaa keikkansa vuoristoratamaiseen herkutteluversiointiin A Perfect Teenhoodista sekä debyyttilevyn kestosuosikkiin, rennon poljennon ja rämäpäisyyden yhdistelevään Richter Scale Madnessiin.

Salatieteistä ammentava spoken word/konemusa-combo Tähtiportti ei sitten soittanutkaan viimeistä keikkaansa Valonkantajat-kirjan huhtikuisissa julkistusbileissä niin kuin uhkailivat. Sidewaysin Kujalavalla päivänvalossa homma oli ihan yhtä huuruista ja hypnoottista kuin Ääniwallin hämärässäkin. Albert Witchfinderin lausuntaa ei tosin mielestäni olisi tarvinnut efektoida ihan niin voimakkaasti, miehen äänessä kun on ihan tarpeeksi pontta ja karismaa ilmankin. Tryerin melodista kaahauspunkkia kokeilin varttitunnin jonka jälkeen jatkoin Earl Sweatshirtin alkukiinnostuksen jälkeen nopeasti monotoniseksi tylsistyneen setin parissa ja viimeinen Sideways-keikka ennen alueelta poistumista oli B-Smokeryn terassilta nautittu Hisserin elektroninen pop. Dizzee Rascalin ja festivaalin muut loppuhulinat jätin strategisesti väliin, koska Saint Vitus.

Dark World

Moni liittää kalifornialaiseen doom-pioneeri Saint Vitukseen ensisijaisesti Scott ”Wino” Weinrichin nimen, koska hän toimi vokalistina yhtyeen tunnetuimmalla, Born Too Late (1986) -albumilla. Parin sitä seuranneen levyn lisäksi Wino on toiminut laulajana viime vuosien kiertueilla ja viimeisimmällä studioalbumilla Lillie: F-65:lla (2012). Tämän kiertueen puitteissa vokalistina toimii kuitenkin tonttia yhtyeen sen perustamisesta Born Too Lateen asti hoitanut Scott Reagers, jonka ääni-ilmaisu on huomattavasti Winoa erikoislaatuisempaa ja dramaattisempaa, ehkä joidenkin mielestä liiaksikin. Minusta kummankin herran lauluäänet ovat komeaa kuunneltavaa ja sopivat saumattomasti kitaristi Dave Chandlerin säveltämien riffien aisapariksi. Chandlerhan oikeastaan on se yhtyeen varsinainen sielu ja johtohahmo. Niinpä olikin poikkeuksellinen tervetullut olo, kun Nosturin ovesta sisään tultuani heti ensimmäisenä oli vastassa rennosti rupatteleva Chandler ja rumpali Henry Vasquez, joka oli ainoa ei-alkuperäinen jäsen illan kokoonpanossa.

Keikan aloitti Die Healingin synkeän majesteetillinen avausraita Dark World. Vuonna 1995 ilmestynyt levy oli Saint Vituksen alkuperäisen toimintakauden viimeinen julkaisu, jonka puitteissa Scott Reagers palasi yhtyeeseen hetkeksi. Aikoinaan olankohautuksella ohitetulla, myöhemmin hyvinkin arvostetulla albumilla on ehkä kaikista bändin levyistä eniten maailmanlopun tuntua ja epätoivoa. Suurimmaksi osaksi setti koostui kuitenkin eponyymistä debyytistä, joka taidettiin kuulla illan mittaan kokonaisuudessaan, sekä kakkoslevy Hallow’s Victimistä. Jo muutaman esityksen jälkeen oli selvää että olin todistamassa jotain ainutlaatuisen hyvää.

En tiedä onko Reagers pariin vuosikymmeneen oikeastaan musisoinut missään, mutta äijän ääni oli Nosturissa aivan mahtavassa kuosissa ja miltei identtisen kuuloinen kolmenkymmenen vuoden takaisen levyminänsä kanssa. Koko yhtye kuulosti loistavalta -yhtä aikaa niin perinteiseltä ja vanhahtavalta kuin persoonalliselta ja ajattomalta. Sen verkkaisen riisuttu Sabbath-poljento satunnaisine Judas Priest –laukkoineen määräsi päännyökytyksen tahdin ja Chandlerin meluisat tavaramerkkisoolot ja -introt, jotka kuten Slayerin Kingin/Hannemanin vastaavat, eivät sopisi mihinkään muuhun kuin oman yhtyeensä kontekstiin, väänsivät suuta arvostavaan virneeseen. Salissa oli todella hyvin porukkaa ja vastaanotto suorastaan hurmoksellista. Tämän tunnelman myös yhtye imi itseensä ja pisti parastaan. Keikan päätti setin ainoa kappale jota Reagers ei ole levyttänyt, mutta jonka kirjoittamiseen hän kylläkin on osallistunut: Born Too Late. Ilta oli sitä mukaa täydellinen ja viikonlopun paras keikkakin taisi olla tässä. Sidewaysissäkin oli valtavan hauskaa, mutta tällä kertaa klubikeikan intiimiys ja yhtyeen lämminhenkinen yleisökontakti nosti fiilikset aivan eri lukemiin.

[youtube h2gxAuN6c2E]