Anathema
Pakkahuone Tampere
8.11.2014
Nykypäivänä on helppoa tarkastaa edellisten keikkojen settilistat. Vain harvat yhtyeet möyhivät ohjelmistoaan rankalla kädellä iltojen välillä, joten niistä voi päätellä pitkälti tulevan illan kulun. Samalla katoaa yllätyksellisyys, mutta yhtä lailla on mahdollista välttyä ikäviltä yllätyksiltä, kun osaa suhteuttaa odotuksensa sopiviksi.
Jos olet ihastunut Anatheman 2010-luvun tuotantoon eli kolmeen viimeisimpään levyyn, Pakkahuoneen keikka saattoi olla unelmien täyttymys. Jos pidät vanhemmasta tuotannosta, illasta kehkeytyi jotain aivan muuta – etenkin, mikäli et osannut ennakoida asiaa.
Anathema kiertää uusimman Distant Satellites -levynsä tiimoilta. Levy jatkaa Weather Systems ja We’re Here Because We’re Here -albumien linjaa ja suunta on alati kohti entistä avarampaa ja maalailevampaa äänimaisemaa. Vaikka olen aikoinani innostunut yhtyeestä tosissaan, ei uudempi tuotanto ole enää imaissut mukaansa.
Ilta alkoi lupaavasti. Uuden levyn The Lost Song, Part 1 kasvoi kohti loppua, rummut takoivat aina vain raskaammin ja laulaja-kitaristi Vincent Cavanaghin tulkinnasta tihkui paloa. Valitettavasti noste ja innostus lässähtivät kasaan, kun uudet biisit seurasivat toisiaan ja tunnelma muuttui pian puuduttavaksi.
Vincent Cavanaghin lisäksi lauluosuuksia hoitaa Lee Douglas. Laulajatar on saanut uudemmilla levyillä entistä isomman osan, joten hänen roolinsa on ymmärrettävästi myös livenä merkittävä. Douglas on ääneltään miellyttävän kuuloinen, mutta ei tarpeeksi karismaattinen, jotta hänen varaansa voisi show’ta kasata.
Anathema luotti kolmen viimeisimmän levynsä materiaaliin siinä määrin, ettei niiden lisäksi settiin mahtunut kuin A Natural Disaster -levyn nimikkoraita, vokooderin läpi vedetty Closer sekä Alternative 4:n Fragile Dreams. Nämäkin kappaleet yhtye oli säästänyt aivan loppuun.
Reilu tunti vietettiin uuden tai uudemman materiaalin parissa. The Lost Song -trilogia, Untouchablen molemmat osat, Ariel-herkistely, konerummun tahdittama The Storm Before the Calm, Universal ja muut viimeisiltä kolmelta albumilta tutut kappaleet veivät iltaa eteenpäin. Vaikka yleisö antoi äänekkäät suosionosoitukset suosikilleen, ei meno päässyt kohoamaan toivotulle tasolle: yhtye himmaili, herkisteli ja tunnelmoi, mutta esitys ei temmannut mukaansa.
Suurin syy oli kappalemateriaalissa ja allergiassani uutta tuotantoa kohtaan. Mutta huolimatta bändin kehuista Suomen keikkoja kohtaan en havainnut yhtyeestäkään samanlaista innostusta kuin vuonna 2008 Nosturissa, jolloin sen edellisen kerran näin. Toki tilanne oli toinen, aikaa on kulunut ja bändi oli päättänyt ottaa tietoisen riskin jättämällä takuuvarmat hitit lähes tyystin väliin. Se on sitä taiteilijan vapautta, jota on myös arvostettava, vaikka se ei aina toimisikaan.
Jotain on kuitenkin pielessä, kun tajuaa Closerin kajahtavan ilmoille ja huomaa bändin poistuvan takavasemmalla juuri kun oletti menon vasta kunnolla alkavan. Encore ei tilannetta enää pelastanut, vaan oli todettava, etteivät omat odotukset ja todellisuus tällä kertaa kohdanneet toivotulla tavalla.
Narikkajonossa kuullun perusteella keikka jakoi ihmiset kahtia: osa kaipasi eteerisen maalailun sijaan vanhoja iskevämpiä kappaleita, kun taas monelle uudemmat vedot tuntuivat uppoavan kuin veitsi pehmeään voihin. On vain positiivista, että kaltaisteni niuhottajien lisäksi yleisöön oli eksynyt myös vastaanottavaisempia musiikin ystäviä.
Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen