Aino & Hajonneet : Kuluneita kaikuja – “Räväkämmän linjan iskelmää ja uusimman aallon kitarapoppia”

Svart Recordsin kautta juuri toisen albuminsa “Kuluneita kaikuja” julkaissut keravalaislähtöinen Aino & Hajonneet aloitti juuri albuminsa promootiokiertueen. Allekirjoittanut tuli juuri todistaneeksi yhtyeeltä oikein mallikkaan keikan livenä Helsingin Ääniwallissa.

Lavalla vimpan päälle mustaan tälläytynyt viisikko on parhaimmillaan tehokkaita iskelmä- ja pop-koukkuja musiikkiinsa kätkevä ja viskova ryhmä. Vaikka allekirjoittaneen ominta osa-aluetta yhtyeen ‘räävittömämpi ‘Haloo Helsinki tai Maija Vilkkumaa‘ -tyyppinen, sisäsiisti ja semisti korni ihmissuhdevatvominen ei olekaan, löytyy tämänlaiselle musiikille kuluttajakuntaa koto-Suomesta reilusti.

Tämän vuoksi heittäisin yhtyeen kohdalla käytetyn etutermin “punk” kokonaan pois, koska sitä Aino & Hajonneet eivät edusta oikeastaan millään osa-alueella. Uuden aallon pop-rockia korkeintaan. Myös yhteiskunnallista viestiä kaikin keinoin karttavalla sanoituspuolella mennään aivan jossain muualla ja valitettavasti välillä myös osastolla, joka saa kuulijan vaivaantumaan. – Jossain kohtaa jopa ihan tosissaan raivostuttaa latteudessaan.

“Kuluneita kaikuja” -kokopitkällä Albumilla kuullaan yhtyeen parin vuoden takaisen “Hullui unelmii” -debyyttialbumiin verrattuna kuitenkin selkeästi korkeatasoisempaa ja musiikillisesti kauaskantoisempaa biisimateriaalia.

Parhaiten yhtye onnistuu avausraidalla “Tänään täällä”, jonka makeat Clarence Clemmons -vivahteiset saksofonisovitukset nostavat biisin komeisiin korkeuksiin. Albumin Upeimman kertosäkeen sisältävä “Juoksuhiekkaa” on vielä sitäkin jopa astetta parempi veto. Banaalista nimestään huolimatta albumin vähintään yhtä upeasti päättävä “Sairaan kaunis maailma” ja sen jatkeena albumin komeimmin kajahtavan pop-kertosäkeen omaava “Vilma Tuulia” onnistuvat yhdessä nostamaan yhtyeen ilmaisun seuraavalle levelille.

Sähköjäniksenä ympäri lavaa albuminjulkaisukeikalla pomppineen vokalistin, Aino Laakson antaumuksellisen esiintymisen myötä energinen ja elämänmyönteinen rämäpäisyys viehättää jollakin selittämättömällä tasolla.

Vaikka Aino & Hajonneilla onkin punkin kanssa vähänlaisesti tekemistä keskenään, ei käy kiistäminen, etteikö yhtyeellä olisi potentiaalia vetää yleisöä ja onnistuneita keikkoja tulevaisuudessa isommillekin, pop-henkisemmille lavoille. Etenkin Ainon tunnistettava iskelmä-tyyppinen laulusoundin vibrato tukee tätä ajatusta.

Biisintekijöinä yhtye on joka tapauksessa ottanut aimo askeleen eteenpäin ensimmäisestä albumistaan. Seuraavalle levylle kun Aino & Hajonneet vielä onnistuu välttämään pahimmat sanoitusten latteudet ja ilmaisulliset sudenkuopat, niin jopa alkaa tulla valmista. Kaksi ja puoli kääntyy Noisessa ylös kolmeen.

3/5