South Park: Accept, Lef Leppard, Extreme ja kumppanit polkaisivat festarikesän käyntiin

South Park Festival
Tampere
5.–6.6.2015
Sauna Open Airin tarun päätyttyä pari vuotta sitten konkurssiin Tampereen ja koko Suomen festarikesän alkupäähän jäi ammottava aukko. Onneksi Saunan raunioille kohosi nopeasti korvaava tapahtuma, South Park. Se luottaa kutakuinkin samaan reseptiin kuin edeltäjänsä: pohjan muodostaa nostalgiapitoinen ja sukupolvia yhdistävä hard rock ja hevi, ja mausteeksi soppaan on heitetty muutama metallisempi ja nuoremmin voimin operoiva nimi.

Yhdistelmä toimi tällä kertaa sen verran hyvin, että paikalle löysi ajoittain kovaksikin yltyneestä sateesta ja suhteellisen kalliista lipuista huolimatta runsaat 11 000 raskaan musiikin ystävää. Se on noin 3 000 enemmän kuin vuosi sitten, jolloin South Park järjestettiin ensimmäisen kerran. Tapahtuman tulevaisuus näyttääkin turvatulta.

– Tästä on hienoa jatkaa! Neuvottelut ensi vuoden artisteista ovat jo kovassa käynnissä, South Parkin promoottori Timo Isomäki totesi pian tapahtuman jälkeen.

Noise.fi keskittyi tämän kesän South Parkissa lähinnä valokuvaamiseen. Parin bändin edesottamukset päätyivät kuitenkin myös sanalliseen syyniin.

Vaikka South Parkin pääesiintyjistä etenkin Def Leppard ja Extreme lukeutuvat itseoikeutetusti nostalgiakastiin, sinne voi laskea nykyään myös Stratovariuksen; sen suuruuden päivät kun ajoittuvat 1990-luvun lopulle ja 2000-luvun alkuvuosiin. Toki bändissä on myös tuoretta verta eikä sen tarvitse häpeillä viime vuosien biisejäänkään. Ne suurimmat suosionosoitukset irtoavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen vuosien 1996–2000 klassikkotuotoksista, eikä syyttä. Niin myös Tampereella.

Hyväntuulinen ja hyvävireinen bändi aloitti settinsä Speed of Lightilla, joka kuuluu monen papereissa 90-luvun voimametallin kaanoniin. Ei se hullumpi biisi olekaan, joskin Episode-albumilta löytyisi myös vähemmän kuluneita helmiä, kuten vaikkapa Father Time tai Tomorrow, joita olisi kiva kuulla useammin keikoilla (vink-vink!).

Vähän turhan helpoiksi valinnoiksi lasken myös Eagleheartin, Legionsin ja Paradisen, vaikka kahden jälkimmäisen kuuleminen jaksaakin sykähdyttää yhä 18 vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Muutamat Timo Tolkin jälkeisen ajan biisit (Deep Unknown, Dragons, Under Flaming Skies ja Unbreakable) toivat hyvää vaihtelua nostalgiaputkeen ja muistuttivat mieliin, että Stratovariuksella todellakin on myös tulevaisuutta.

Keikan päättäneet Black Diamond ja Hunting High and Low olivat jälleen takuuvarmoja valintoja, jotka lienee kuultu käytännössä jokaisella 2000-luvun Strato-keikalla. Siihen on toki syynsä, sillä varsin moni bändin tuotoksiin vähemmän perehtynytkin kuulija oli myös tällä kertaa niin sanotusti pähkinöinä näiden klassikoiden kaikuessa Tampereen alkuillassa.

Kaiken kaikkiaan Stratovarius oli oikein hyvässä vedossa. Keikasta jäi kaipaamaan lähinnä yhtä tai kahta vähän eeppisempää biisiä (kuten Visionsin tai Destinyn nimibiisiä), jotka olisivat rytmittäneet settiä. Ehkä mukaan olisi voinut ujuttaa myös maistiaisen syksyllä tulevalta Eternal-uutuuslevyltä. Festareilla on toki hyvä vetää varman päälle, mutta bändi taisi pelata tällä kertaa vähän turhankin ennalta-arvattavilla korteilla. No, syyskuussa on sitten luvassa Suomen-kiertue, jolla kuultaneen Stratovariusta monipuolisemmin kuin South Parkissa.

Aivan samoin kuin moni epäili Stratovariuksen tulleen tiensä päähän Timo Tolkin lähdettyä yhtyeestä, harva jaksoi uskoa, että Acceptilla olisi tulevaisuutta ilman Udo Dirkschneideria. Mutta väärässäpä olivat: Accept elää ja voi paksusti, kiitos sopivan udomaisesti keuhkoavan Mark Tornillon ja voimakaksikko Wolf Hoffmannin ja Peter Baltesin. Heidän johdollaan metallipioneerit ovat tekaisseet kolme kovaa kiekkoa tällä vuosikymmenellä.

Accept oli rakentanut Tampereen settinsä hieman rohkeammin kuin Stratovarius ja mahduttanut siihen kiitettävästi myös uutta runttausosastoa pelkkien kivojen nostalgiasiivujen sijaan. Erityismaininnan ansaitsevat Stampede, Final Journey ja Teutonic Terror. Kiitosta täytyy antaa myös Stalingradista, jota bändi ei häpeile soittaa siitäkään huolimatta, että sen Suuri ja mahtava -tapailut voisivat lennättää ikäviä leimakirveitä näinä maailmanaikoina.

Klassista hyvän tuulen kasariosastoakin oli toki riittämiin, kuten London Leatherboys, Midnight Mover, Princess of the Dawn ja Metal Heart. Kaksi viimeksi mainittua synnyttivät melkoiset kuorohoilaukset, samoin kuin tietysti viimeiseksi säästetty Balls to the Wall. Fast as a Shark iski sekin jälleen kerran kuin oikea tappajahai uimarin koipeen.

Acceptin soitto sujui totutun varmasti, eikä oikeastaan mistään huomannut, että bändin riveissä oli kaksi vasta toukokuussa kelkkaan hypännyttä jäsentä, kakkoskitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Williams. Wolf Hoffmann ja Peter Baltes virnuilivat tutun hyväntuulisesti koko 75-minuuttisen, eikä Mark Tornillon hymykään juuri osoittanut hyytymisen merkkejä.

Ihan nappisuoritus Acceptin veto ei kuitenkaan ollut, sillä meno muuttui hetkittäin turhan monotoniseksi. Biisit tulivat kuin liukuhihnalta, eikä välispiikkejä kuultu juuri lainkaan. Näistä pienistä säröistä huolimatta Accept oli ainakin allekirjoittaneelle South Parkin kovin suoriutuja.

Tässä vielä kuvallista antia South Parkin artisteista:

——

——

——

——

Teksti ja kuvat, Olli Koikkalainen