Olli Hänninen and Sami Hynninen : Chambers – “Julmuuksien kummat kammarit”

(Svart Records 2022)

Ronskibitin, elektro-rap-ryhmän Olli Hänninen ja doom metalin ja avantgarde-musiikin moniosaaja Sami Hynninen (Reverend Bizarre, Spiritus Mortis, Opium Warlords ja Kauko Röyhkä) ovat saaneet yhteisalbuminsa “Chambers” julki. Svart Recordsin julkaisema 18 tyylillisesti rönsyilevän, minimalistisella instrumentaatiolla toteutettu albumi sisältää makaaberia tuuttausta ja ujellusta moneen lähtöön. Monessa kohtaa kuulee myös, että Hynnisen elektrovoittoinen yhteistyö Läjä Äijälän kanssa kuuluu biisien takaa projektin vahvana katalyyttina.

Ohjelmassa on niin junkan sekaista hardcore funkia (“Chamber of Flames”), rujosti jurnuttavan konepohjan päälle päästeltyä, nihilististä runonlausuntaa (“Chamber of Oil Cauldrons”), Nick Caven tyyppistä tuttua vinojen tunnelmapalojen tulkintaa (“Chamber of Dismemberment by Chariot”), kiihkeää, Suicide-tyyppistä, repivää jumitusta (“Chamber of Mountsin of Knives”) ja säröbassolla vedettyä, kotikutoista kasari-housea (“Chamber of Heart-digging”). Mukana on myös tylympää surinaa ja tykitystä samaan henkeen. Koko komeuden päättää kuorsaus-loopin rytmiin luriteltu, mandoliinikutoinen (“Chamber of Avīci”). Hynnisen vuoroin maltillisesti artikuloimat aiheet kuolemasta, ruumiin silpomisesta, välinpitämättömyydestä ja väkivaltaisesta seksistä ovat ihka oikeaa taidetta, sanokoon uudenaikaiset ajattelukaavat omaavat näköalattomat mitä vaan.

Tällainen mälli on äkkiseltään juuttua poikittain kurkkuun, mutta ajan kanssa koko paketti alkaa vaikuttaa kokonaisuutena varsin luontevalta. Aivan kaikessa albumi ei kuitenkaan pysy kiinni laatustandardeissaan. Aivan karmean kakofoninen sekamelska (vaikkakin selkeästi vääntyneen vittumaiseksi biisiksi tarkoitettu) osittain Laibachin Milan Frasin tyyppisellä vokaalitulkinnalla höystetty “Chamber of Blood” olisi, suoraan joutanut pois pilaamasta eheää kokonaisuutta. Duo pilaa myös erään albumikokonaisuuden vaikuttavimmista biiseistä “Chamber of Maggotsin” täysin turhilla, limittäisillä, vuorottain eri sivuille panoroiduilla vokaaliraidoillaan, jotka ainoastaan sotkevat jappaleen tehokkaan rytmin, eivätkä tuo lyyristä lisäarvoa.

Albumi on parhaimmillaan vangitsevan raakalaismainen. Huonoimmillaan rasittavan joutavanpäiväinen. Onneksi näistä edellämainittuja hetkiä siltä löytyy selkeästi enemmän.

3/5