Morricone-reissu, osa 5: The Maestro in Black

Ennio Morricone live @ Arenes de Nîmes, 11.7.2015

Ensin pari sanaa konserttipaikasta, eli Nîmes’in Areenasta, johon olin käynyt tutustumassa jo konserttia edeltävänä päivänä. Olen rakentamisvuoden suhteen törmännyt useisiin eri arvioihin välillä 70-100 jaa, mutta suurin osa lähteistä sijoittaa amfiteatterin valmistumisen aivan ensimmäisen vuosisadan loppuun. Siinä on järkeä kun miettii että esikuvana ollut Rooman Colosseum valmistui vuonna 80. Alun perin gladiaattoritaisteluiden näyttämönä toimineella rakennuksella on myöhemmin ollut tärkeä rooli myös kaupungin puolustuksessa ja vuonna 1863 se uudistettiin noin 10 000 –paikkaiseksi härkätaisteluareenaksi, jollaisena se edelleenkin toimii.

IMG_6268

Nîmes’in amfiteatteri toimii myös härkätaisteluareenana.

Musiikkia areenalla on voinut kuulla säännöllisesti ainakin 1970-luvulta asti. Vuosina 1976-1988 siellä järjestettiin Nîmes Jazz Festival, jossa kävivät esiintymässä Miles Davisin, Charlie Mingusin, Dizzy Gillespien ja Sonny Rollinsin kaltaiset suuruudet. Nykyään musiikkitapahtumia on pääsääntöisesti kesällä, kuukauden mittaisen Festival de Nîmes’in aikana. ”Festivaali” näyttäisi tosin käytännössä tarkoittavan sitä, että kaikki populaarimusiikkikonsertit on keskitetty kesä-heinäkuulle. Siellä ei siis ole montaa esiintyjää per ilta, vaan ne ovat perättäisinä iltoina tapahtuvia, yksittäisten artistien tai bändien omia keikkoja. Tänä kesänä siellä esiinty(i)vät mm. Lenny Kravitz, Toto, Sting, Santana, Nicki Minaj, Joan Baez ja Pharrell Williams. Kaiken tämän keskellä konsertoi myös Ennio Morricone, jota ei ole liitetty varsinaiseen festivaaliohjelmaan, vaikka populaarimpaa orkesterimusiikkia on vaikea kuvitella klassisen piirin ulkopuolella .

IMG_6504

Ihmiset odottavat porttien avautumista.

Areenan edustalle oli jo puolitoista tuntia ennen ovien avaamista saapunut hyvä kerääntymä väkeä. Ihmettelin asiaa paikallaolijoilta ja kävi ilmi, että piippuhyllyn paikat ovat numeroimattomia. Tässä mielessä roomalaisten aikojen luokkajako toimii edelleen. Rahvas taistelee paikoista yläkatsomoilla ja herrasväki istuu varatuilla paikoilla lähellä reunaa. Itse olin ”vomitoire” (ringside-katsomo) -paikallani alempaa yläluokkaa. Kaikkein kalleimmat paikat olivat permannolla, ja sielläkin varmaan eturivi on erikseen maksanut maltaita. Oma paikka oli vähän turhan sivussa mutta toisaalta se ei ollut hirveän kaukana lavasta. Soundeissa oli kyllä välillä omituisia volyyminvaihteluita, joista en tiedä johtuivatko ne sijainnistani vai miksauksesta, vertaamaan kun ei päässyt. Epäilen kyllä että se täysi orkesterinlaidallinen peruukki lentää –efekti jäi laitapaikallani kokematta. Pääasiassa äänentoisto oli tällaiseksi ulkoilma-areena-keikaksi oikein hyvä luukuun ottamatta paria noloa mikkikiertoa loppupuolella settiä.

IMG_6542

Tällainen oli näkymä paikaltani.

Illan orkesterina toimi Rooman Sinfonietta, joka on parin vuosikymmenen ajan tehnyt läheisesti yhteistyötä Morriconen kanssa sekä livenä että levyllä. Kuoro puolestaan oli paikallinen Le Choeur Symphonique de Montpellier Languedoc-Roussillon. Tarkkoja lukuja ei ole, mutta lavalla oli arviolta noin 100 ihmistä johon sisältyi n. 50-60-henkisen kuoron lisäksi jousisoittajia, puhaltajia, perkussionisteja, harpisti, pianisti-kosketinsoittaja, rumpali, sähkö- ja bassokitaristi sekä partituurin sivunkääntäjä. Morriconen mittakaavassa tämä ei ole läheskään suurimpia kokoonpanoja joiden kanssa hän on esiintynyt. En kyllä silti kadehdi tämän konkkaronkan mikittämisestä ja miksaamisesta vastanneita henkilöitä. Konsertti alkoi hieman aikataulusta myöhässä ja kesti lisäksi lähes 10 minuuttia ennen kuin kaikki muusikot olivat lavalla ja orkesteri viritetty. Maestro saapui tietysti estradille viimeisenä, suurten aplodien saattelemana.

IMG_6543

Morricone ja Morriconen sivunkääntäjä.

86-vuotias Ennio Morricone ei ole suurien eleiden mies. Hän johtaa orkesteriaan melkeinpä lakonisesti, nostaen kasvonsa partituurista vain strategisina hetkinä. En omalta paikaltani nähnyt ilmeiden intensiivisyyttä, mutta tiedän että miehellä on aina ollut tyylikkään hillitty habitus esiintyessään. Tällä kertaa se oli myös yllättävän vaatimaton. Konserttikuvissa tuttu frakkiin, tai vähintään pukutakkiin sonnustaunut Morricone oli tällä kertaa valinnut ”kasuaalimman” asukokonaisuuden, eli mustan poolopaidan ja mustat pukuhousut. No, kunhan on mustaa. Yhdeksääkymppiä lähentelevälle Morriconelle oli ymmärrettävästi asetettu jakkara, jonka päällä hän istui suurimman osan konsertista. Välillä musiikin tunnevoima ja energia kuitenkin pakotti hänet seisaalleen ohjeistamaan orkesteriaan. Jonkinlaista eläköitymistä oli hänen lavapreesensistä luettavissa, onhan mies vanha, mutta raihnaisuudesta ei voi kyllä missään nimessä puhua.

Ohjelma oli jaettu kuuteen osioon, josta neljää yhdisti selkeä teema, muiden ollessa enemmänkin osastoa ”sekalaista”. Konsertti alkoi henkilökohtaisella suosikilla, Lahjomattomien (1987) intensiivisellä alkutekstimusiikilla The Strength of the Righteousilla, joka virittää täydellisesti Brian De Palman toimintaa, jännitystä ja draamaa yhdistelevän rikoselokuvan tunnelmaan. Olisin olettanut, että myös sen ylevä teemakappale olisi kuultu, mutta setin ensimmäinen osio jatkuikin kolmen otannan verran Suuren gangsterisodan (1984) viipyilevää nostalgiaa henkivillä teemoilla, joihin ei jostain syystä kuulunut Cockeye’s Theme ikonisine panhuiluineen. 1900-luvun alkupuoliskon mennyttä maailmaa peilailevissa tunnelmissa jatkettiin osion lopussa kuullussa Legenda nimeltään 1900:kin (1998), jossa sentimentaalisuutta puhkovat leikkisät puhaltimien ja pianon luritukset. Ohjelmalehdestä sai sellaisen kuvan, että tässä kohtaa olisi myös pitänyt olla musiikkia Bernardo Bertoluccin 1900-elokuvasta, mutta mitään siihen viittaavaa en ainakaan itse kuullut. Harmi, sillä tuon ääniraidan Romanzon olisin kyllä mieluusti kuullut.

Ohjelma oli kaiken kaikkiaan hieman merkillinen, mutta hyvin mielenkiintoinen. Odotin että kaikkein tunnetuimpia soundtrackeja olisi lypsetty enemmän, mutta ne muodostivat korkeintaan puolet setistä. Muu oli tuttua vain tosifaneille ja niilläkin on varmasti tehnyt tiukkaa tunnistaa kaikkia kappaleita. Ainakin itselläni oli. Kaikista hämärin osio “Partition Diverses” sisälsi musiikkia 1969-71 valmistuneista elokuvista, joista Henri Verneuilin Sisilialaisklaani on ainoa laajempaa tunnettuutta nauttiva teos. H2S, Metti, una sera a cena ja Maddalena ovat kaikki italialaisia elokuvia jotka ovat saapasmaan ulkopuolella tunnettuja, jos ollenkaan, juuri soundtrackeistaan. Esimerkiksi Maddalenan soundtrackilta löytyvät Come Maddalena, josta kuultiin 1977 äänitetty funkimpi ”discoversio”, ja Chi Mai, joka nousi myöhemmin suursuosioon Jean-Paul Belmondon tähdittämän Le Professionelin (1981) myötä, ovat aivan keskeisintä Morriconea. Itse elokuvaa on hyvin harva nähnyt.

Entä muistaako kukaan vuonna 1975 esitettyä Mooses-minisarjaa, jonka pääosissa oli Burt Lancaster? Tai vuoden 1982 Marco Polo –minisarjaa (jossa oli myöskin Burt Lancaster)? En minäkään, mutta niihinkin on Morricone tehnyt musiikin. Maestro sai oletettavasti lisäpontta esittää sarjojen musiikkia livenä vuoden 2004 tähtisellisti Yo-Yo Man kanssa tehdyn yhteislevyn myötä. Nîmes’issä soolosellossa oli Luca Pincini, joka soitti mukana myös Cinema Paradisossa (1988) ja Malènassa (2000). “Cinéma Social” –osio sisälsi lisää outouksia mm. Työväenluokka nousee taivaaseen (1971) ja minulle aikaisemmin täysin vieras Sostiene Pereira (1995), jossa teemabiisin tunnelmallista harmonista latinopoljentoa rikkoo kiehtovan itsepäisesti täysin irralliselta kuulostava, mutta rytmisesti istuva puhallinfraasi.

Orkesteri kuulosti pääasiassa mahtavalta ja oli upeaa vihdoin kuulla kaikki nämä sävellykset elävänä soitettuina. Pientä ihmettelyä aiheuttivat jotkut sovitusratkaisut, kuten Sisilialaisklaani ja Epäilyksen yläpuolella (1970) –teeemojen munniharputtomuus ja Metti, una cera a senan naislaulun puutuminen. Ne eivät ole instrumentaalisia yksityiskohtia, vaan kytkeytyvät olennaisesti alkuperäisversioiden luonteeseen. Morriconen konserttia varten tekemät sovitusratkaisut olivat toki linjassa keskenään ja homma toimi kokonaisuutena hyvin. Huvitti vaan, kun ohjelmalehdessä luki oikein erikseen, että ”Orkestraatiot ovat identtisiä Ennio Morriconen säveltämien alkuperäisten ääniraitojen kanssa”.

IMG_6518 (2)

Sopraano Susanna Rigacci ja The Ecstasy of Gold.

Loppuunmyydyn areenan suurimmat suosionosoitukset sai odotetusti konsertin ensimmäisen puoliskon päättänyt, Sergio Leonen ja Ennio Morriconen yhteistyölle omistettu länkkäriosio, jossa Hyvien, pahojen ja rumien (1966) tunnarin ja Ecstasy of Goldin välissä kuultiin Huuliharppukostajaa (1968) ja Kourallista dynamiittia (tai Maahan senkin hölmö!) (1971). Ensin mainittu on kautta aikojen rakastetuimpia ja tunnistettavimpia elokuvateemoja ja on ilman muuta juuri sävellyksenä loistava, mutta alkuperäiseen ääniraitaan niin keskeisesti kuuluvat absurdit ihmisäänet ja rähjäisesti twänggäävä kitara loistivat konserttiversiossa poissaolollaan. En tiedä onko edes mitenkään mahdollista toisintaa alkuperäisen esityksen äänimaailmaa, mutta ehkä jokin anarkistisempi äänielementti mahtipontisen pauhun keskellä olisi tehnyt terää. Vaikka oli hienoa kuulla tämä näinkin, päästiin kylmä väre –osastolle vasta seuraavissa kappaleissa, joissa sopraano Susanna Rigacci esitti alun perin Edda Dell’Orson kuolemattomiksi tekemät lauluosuudet. Varsinkin Kourallinen dynamiittia -pääteemaa koskettavampaa, haikailevan melankolian ja huolettoman ilon yhteenkietoutumista on vaikea kuvitella. Tämä on maailman kauneinta elokuvamusiikkia, jos minulta kysytään.

Alkuviivästyksineen, väliaikoineen ja encoreineen liki kolme tuntia kestäneen konsertin varsinainen ohjelma päättyi Roland Joffén ohjaamasta Linnakkeesta (The Mission) (1986) poimittuun musiikkiin. Vuonna 2012 Variety-lehden järjestämässä äänestyksessä Hollywoodin elokuvasäveltäjät valitsivat juuri tämän kaikkien aikojen parhaaksi soundtrackiksi. Itse en ehkä niin suuria kicksejä ole koskaan saanut tästä ääniraidasta levymuodossa, mutta konserttikontekstissa se kuulosti todella vaikuttavalta – eikä vähintään siksi että puolet ajasta perseellään istunut kuoro pääsi vihdoinkin kunnolla oikeuksiinsa. Gabriel’s Oboen ja Fallsin jälkeen kuulti, etnisiä perkussioelementtejä ja latinankielistä kuorolaulua yhdistelevä On Earth as it Is in Heaven kuulosti livenä massiiviselta ja toimi oivallisesti konsertin lopetuskappaleena. Tämän jälkeen kuultiin vielä kolme encorea: Julma Kierre (Sacco & Vanzetti)(1971) –elokuvasta tuttu laulu Here’s to You, jossa kuoro kanavoi alkuperäisen kappaleen esittänyttä Joan Baezia, sekä uusintana Ecstasy of Gold ja On Earth as It Is in Heaven, jotka kuulostivat toisella kerralla vieläkin eeppisimmiltä.

IMG_6552 (2)

Gabriel’s Oboessa soi toki oboe.

Morricone kääntyi jokaisen isomman kokonaisuuden jälkeen yleisön puoleen vastaanottamaan paikoin hyvinkin villiksi yltyneet suosionosoitukset hillityllä puolikumarruksella. Miehen vakavan vähäeleisestä tyylistä paistoi kuitenkin selkeästi läpi liikutus ihmisten hurratessa – ennen kaikkea encoreiden aikana jolloin koko areena seisoi ja taputti. Olen miettinyt, johtuuko Morriconen jäyhähkö ulkoinen olemus siitä, että kaikki – hänen elämänsä, hänen intohimonsa, hänen sielunsa – on jo läsnä musiikissa. Kaikki muu on yhdentekevää. Ennio Morriconen sävellysten tunnelataus on jotain uskomatonta. Ne voivat olla ylisentimentaalisia tai viihteellisiä, mutta ne eivät koskaan ole triviaalia koristelua. Niissä on aina elokuvan kontekstissa merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä. Tämä syvä henkilökohtainen panos oli kuultavissa jokaisessa konsertissa kuullussa sävellyksessä, ja se välittyi uskoakseni emotionaalisesti osallistuttavalla tavalla myös niille, jotka olivat saapuneet kuulemaan pääasiassa spagettilänkkäritunnareita.

IMG_6565

Loppuunmyyty Nîmesin areena osoitti suosiotaan Maestrolle seisaaltaan.

Tässä tämä nyt oli. Parintuhannen kilometrin päähän matkustamisen pääasiallinen syy, eli Ennio Morriconen konsertti oli ehdottomasti elämyksenä kaiken vaivannäön arvoista, mutta tapahtumapaikka teki siitä vieläkin ainutlaatuisemman kokemuksen. Sain tilaisuuden tutustua historiallisesti monisäikeiseen Nîmes’in kaupunkiin ja sen lähiseutuun, mikä todella teki tästä unohtumattoman viikonlopun. Ei edes harmita se, että matka kesti vain kolme päivää. Sain sen mitä hain, ja vähän enemmänkin.

EnnioMorriconeohjelma025

Konsertin ohjelma.