11.9.2010 Helsinki, Nosturi
Ruotsi on jo pitkään ollut black metallin kiinnostavimpia maita. KRK tarjoili lauantaina 11. syyskuuta yhden seuratuimman black metal -nimen, Watainin, Nosturin lavalla. Muistoksi vierailustaan ruotsalaiset jättivät jälkeensä pistävän kuoleman löyhkän ja pakottivat keikkapaikan desinfioitavaksi.
Ennen Watainin mädäntynyttä verilöylyä saatiin maistiainen Ruotsissa mylläävää 80-luvun heavybuumia, kun In Solitude avasi illan eeppisellä heavy metalillaan. Suurelle osalle Nosturiin saapuneista In Solitude oli vieras nimi, mutta bändi kokosi esiintymisellään kiitettävän määrän aktiivista yleisöä lavan eteen, eikä pelkästään kummastelemaan vokalistin hartioilla roikkunutta kettupuuhkaa.
Periaatteessa bändillä on kaikki hanskassa: löytyy soittotaitoa, voimakasääninen solisti ja energinen esiintyminen. Kuitenkin jotain oleellista jäi puuttumaan, nimittäin tarttuvat biisit. En ole aikaisemmin bändiä kuullut, ja ainakin livetilanteessa biiseistä oli hankala saada otetta. Parhaimmillaan bändi oli reipastahtisen kamansa kanssa, mutta setin katkoi ajoittain hitaampi ja eeppisempi laahaus. Tyyliltään perinteisen heavy metalin jälkimainingeissa kahlaava bändi toi ajoittain vanhan Candlemassin mieleen.
Repugnant näytti jo muutaman vuoden takaisella debyytillään kuinka ruotsalainen death metal osaa olla muutakin kuin ummehtunutta vanhan liiton ideoiden kierrätystä. Repugnantin rujo thrash-viritteinen death metal nojaa tukevasti tuttuihin kikkoihin, mutta onnistuu kokoamaan musiikkiinsa melkoisen keitoksen juuri oikeilla mausteilla. 
Lopputulos kuulostaa tuoreelta, ja kestää helposti vertailua alansa klassikkonimiin.
DM-genren perinteisimmille nimille nirsona pidän Repugnantin mustemmasta metallista. Yhdistettynä armottomaan ja kiukkuiseen riffittelyyn ja hyviin soundeihin, myllytti Repugnant Nosturin lavalla vieläkin raaemmin kuin levyllä. Setin loppupuolen Morbid-laina viilsi setin viimeisillä kiukkuisilla sivalluksilla valmiiksi puutuneet niskat poikki. Saattoipa osalle kuulijoista Repugnantin terä upota pääesiintyjää syvemmälle. Plussat bändille Misfits-lookista.
Jos ensimmäisellä bändillä heilui olkapäillä turkiksia, on pääesiintyjän lava somistettu lajitelmalla mädäntyneitä raatoja. Hetki ennen keikkaa suljettujen verhojen takaa leijuva raskas löyhkä kertoi, että pääesiintyjä on paikalla.
Setin aloitti uuden levyn Malfeitor. Toisena soitetun Devil’s Bloodin aikana eturivi sai vokalisti Erik Danielssonin pikarista maltilla mädätettyä verta, joka läjähti muutamina klimppeinä yleisön kasvoille. Puistattava haju seurasi kotiin saakka, ja muistuttaa bootsien pohjassa pitkään nähdystä keikasta.
Itse keikka oli jälleen ylivoimainen marssi energistä esiintymistä ja loistavia biisejä. Uuden levyn biisit saivat setissä reippaasti huomiota ja toimivat mallikkaasti, mutta Sworn To The Darkin, Devil’s Bloodin ja hengästyttävän Stellarvoren kaltaiset kappaleet ovat kuin keikalle kirjoitettua. Dissection-hengessä helisevät kitarat, kertosäkeet ja pidättelemätön aggressio pitävät koko tilan kuristusotteessa, ja pakottavat laiskemmatkin tiirailemaan lavan tapahtumia.
Watainin hiottu lavashow ja huolella pohdiskeltu, syvällinen konsepti sai osakseen runsaasti kitkerää kritiikkiä. Hieman suuremman levy-yhtiön suojissa viimeistelty paketti närkästyttää, vaikka Watain tekee kaiken saman mihin leijonanosa black metalista pyrkii: Watainin Saatana maistuu muultakin kuin ulkoa opitulta nipulta fraaseja, kaikki mitä lavalla nähdään on aitoa raadoista ja kuoleman hajusta lähtien, vihaisesti potkivaa musiikkia unohtamatta. Purnaus maistuu ontolta, sillä Watain ei tehnyt lavalla mitään mitä perusbm-orkesteri ei tekisi, mutta kaiken sen hieman isommin, viimeistellymmin ja näyttävämmin.
Watain etsii visuaalisesti ja musiikillisesti täydellistä pakettia, mutta saa undergroundin salaseurana kokevat vanhat parrat nyrpistelemään nokkaansa. Ihmisverellä painetut julisteet kiukuttavat rahastuksena, eikä black metal -bändi saisi ilmeisesti kiertää ja julkaista fanikrääsää työkseen. Päivätöihinsä leipiintyneiden sell out -syytökset maistuvat kateudelta, kun vertailukohteita etsitään epäoikeutetusti Dimmu Borgirin muovikoristeista ja pinnallisista sanoituksista. Tai ehkä älykäs saatananpalvonta tarkkaan hioituilla biiseillä tuntuu avokämmenen kylmältä iskulta poskelle, jos kuvittelee black metalin punkiksi. Yllätys yllätys, black metal on sisältöä, ei räkäistä ja huolittelematonta muotoa.