Liian verevä vainajaksi? Tampereen hyvästellyt Disco Ensemble jätti jälkeensä hurmoksen

Disco Ensemble
Olympia, Tampere
10.11.2018

Joko ne lopettaa ennen kuin ennättää edes keikalle lähteä? Sivistyksestäni löytyy monta aukkoa, ja Disco Ensemble on yksi niistä, mitä live-esiintymisiin tulee. Olen saattanut nähdä ryhmän joskus muinoin festareilla, mutta klubeilla en takuulla kertaakaan.

On siis otettava homma haltuun ennen kuin on liian myöhäistä. Disco Ensemble viettää jäähyväisiä Tavastialla yhdeksänä iltana putkeen marraskuun viimeisestä päivästä lähtien. Liki jokainen keikka on jo myyty loppuun, mikä kertoo omaa tarinaansa yhtyeen suosiosta. Jos lopettamisessa on jotain mahtavaa, se on takuulla sen tekeminen huipulla.

Huom! Kuvat saa klikattua isommiksi.

Ennen Tavastian rupeamaa ryhmä kiertää maakuntaa. Tampereelle ja Olympiaan bändi saapui marraskuisen ankeana ja harmaana lauantaina. Keikka oli myyty loppuun jo aikoja sitten, ja jo puoli tuntia ennen alustavaa esiintymisaikaa jono alkoi kierrellä Olympian ulkopuolella.

Sisään, takki narikkaan, olut kouraan ja hakemaan asemia täyteen pakkautuneeseen saliin. Puitteet eivät paljoa paremmaksi voineet muuttua, ja illasta muodostuikin hurmoksellinen.

Disco Ensemble on levyttänyt ikävuosiin verrattuna maltillisesti. Kuudesta kokopitkästä livenä osansa saivat debyytti Viper Ethicsia lukuun ottamatta kaikki albumit. Homma polkaistiin käyntiin Warriors-levyn Introlla, mutta vielä parempaa oli tarjolla seuraavaksi: Drop Dead, Casanova.

First Aid Kit -levyä voidaan kai pitää yhtyeen läpimurtona. Eikä syyttä, sillä levy on pullollaan meneviä ralleja. Etenkin levyn avauskolmikko on täyttä rautaa. Sittemmin menoon on tullut mukaan enemmän elektronisia mausteita, ja sekä hyvässä että pahassa stadionrockmaisia piirteitä. Toki kertsit ovat olleet kivitalonkorkuisia ja iskeviä alusta alkaen.

Kun yhtyeen laulaja Miikka Koivisto halusi laulattaa yleisöä, se onnistui helposti ja usein pyytämättä. Riehakas ja hienosti mukaan lähtenyt yleisö osasi kappaleet ulkoa. Se toi lisäpontta myös omiin makunystyröihin heikommin osuviin ralleihin, kuten Fight Forever ja Headphones.

Suurin osa illasta oli kuitenkin tykitystä. Yhtye ei tullut jättämään jäähyväisiä; se saapui vetämään täysillä ja antamaan kaikkensa. Lähestyviä maahanpanijaisia bändi ei maininnut sanallakaan. Eipä toisaalta yhtyeen musiikkikaan juhlapuheita olisi juuri tukenut. Parempi vaan rokata kuin huomista ei olisi.

Settiin oli mahdutettu sekä rymistelyä että siihen verrattuna himpun rauhallisempaa kamaa. Livenä selvästi rankempana kulkeva Eartha Kitt ja varsinaisen setin päättänyt White Flags for Peace pistivät pystyyn kunnon bakkanaalit, mutta paras antoi vielä odottaa itseään.

Se paras kuultiin encoressa. This is My Head Exploding kiristi ruuvia entisestään, mutta We Might Fall Apart jyräsi niin järisyttävällä voimalla, että siihen olisi ollut hyvä lopettaa vaikka saman tien, kaikkensa antaneena.

Bändi ei lopettanut, vaan veti vielä Stun Gunin ja jatkaa matkaansa perjantaiksi Jyväskylän Lutakkoon. Käykää ihmiset katsomassa, kun vielä ehditte. Kyseessä kun on varsin verevä vainaja.

Teksti, Jukka Kastinen
Kuvat, Olli Koikkalainen