Pori Jazz, Torstai 22.7.2010
Teksti: Ilkka Kärrylä
Kuvat: Pori Jazz
Pori Jazz on tapahtuma, jonka on vaikea napsia trendikkyyspisteitä musiikinharrastajilta. Sen sijaan se kerää vuodesta toiseen kunnioitettavia yleisömääriä ja esittelee ohjelmistoa, johon yhä enemmän toisiaan muistuttavat rockfestivaalit eivät panosta. Jazz-musiikki on Porissa edelleen arvossaan, vaikka festari on jo vuosia rahastanut maailmanluokan pop- ja rock-artistien, kuten Stingin ja Santanan suurkeikoilla.
Jazzien kuudentena päivänä käynnistyivät perinteisesti festivaalin suuret konsertit Kirjurinluodon areenalla. Torstain kattauksen vetonaulana toimi mielipiteet jakava ”aikuisrockin dinosaurus” Toto. Juopuneita keski-ikäisiä ja kalliita lippuja pelkäämättömät saivat kuullakseen taidokasta ja ennakkoluulotonta soitantaa useammassa tyylilajissa, ja epätavallisen jazz-painotteisesti. Eikä suurin nimi tällä kertaa ollutkaan se väsähtänein.
Jazzia kiinnostavammin – Jazzia turvallisemmin
Kirjurinluodon iltapäivän avasi puolalainen trumpetisti Tomasz Stanko suomalais-tanskalaisen kvintettinsä kera. 68-vuotiaan puhaltajan karisma oli voimakas ja musiikki harvinaisen kiinnostavaa. Porissa ei joka vuosi pääse kuulemaan yhtä näkemyksellistä modernia jazzia. Soittajana Stanko hallitsee erinomaisesti nyanssit ja sooloilee tarvittaessa räiskyvästi. Säveltäjänä mies kunnioittaa perinteitä, mutta on silti täysin ajan hermolla kieroine teemoineen ja tunnelmallisine harmonioineen.
Tyylitajua tihkui myös miehen yhtye, josta etenkin kitaristi Jakob Bro esiintyi edukseen. Hän osoitti olevansa kaukana tavanomaisista jazztiluttajista säröisellä, blues- ja rock-henkisellä soitollaan. Kepittäjän soolot olivat harkitun riisuttuja, mutta eivät missään vaiheessa tylsiä tai mielikuvituksettomia. Sen sijaan teknisesti taitava Alexi Tuomarila pianossa sortui aika ajoin mainittuihin synteihin. Aina yhtä lennokas Olavi Louhivuori rummuissa ja vuorenvarma Anders Christensen bassossa täydensivät huippukokoonpanon, jonka yhteispeliä jaksoi ällistellä kesken keikan alkaneen väkivaltaisen sadekuuronkin keskellä.
Lisää jazzin legendoja kuulosteltiin heti perään, kun vibrafonisti Bobby Hutchersonin ja pianisti Cedar Waltonin kvartetti kiipesi lavalle. Stankon jälkeen tämä merkitsi useampaa askelta taaksepäin. Vaikka lavalla oli Art Blakeyn kanssa soittaneita tekijämiehiä, ei 50- ja 60-luvun perusbop sytyttänyt toivotulla tavalla. Sinänsä onnistunut veto maistui rutinoituneelta ja turhankin tutulta. Suurimmat ilonaiheet olivat Hutchersonin miellyttävä sointupohja ja Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi valitun Panu Savolaisen – vibrafonisti hänkin – vierailu viimeisessä kappaleessa.
Uuden diivan esiinmarssi
Päivän positiivisin yllätys oli nuoren jazzlaulajan, Melody Gardot’n esiintyminen. Lavalle ei nimittäin astellut radioystävällisiä Norah Jones -balladeja huokaileva levy-yhtiön tuote, vaan aito ja persoonallinen diiva. Laulaja aiheutti asuvalinnallaan ja tätimäisellä kiharapehkollaan pienen ensishokin. Hämmennystä voimisti täysin puskista tullut freejazz-intro, jonka aikana Gardot kumartui flyygelinsä kannen alle kieliä rääkkäämään. Neidolla taisikin olla taskussaan perusballadeja syvemmälle menevää jazzin tuntemusta.
Seuraavan tunnin aikana Gardot vakuutti näkemyksellään, ja etenkin häntä hävyttömän groovaavasti säestäneet muusikot loksauttivat leuan auki. Lavalla oli täysiverinen jazz-bändi, joka seikkaili vaivatta tyylistä toiseen ja sai vielä kiitettävästi sooloaikaa. Kontrabassoaan voimakkaasti, välillä hyvin funkylla otteella käsitellyt Charnett Moffatt ja parhaimmillaan kahteen saksofoniin yhtä aikaa puhkunut Irwin Hall kuuluivat koko päivän valopilkkuihin.
Loistava bändi sai Melodyn kappaleisiin välillä sellaisen kiiman, ettei niitä ollut tunnistaa samoiksi kuin hillityt albumiversiot. Välillä tuntui kuitenkin siltä, että tiivis tunnelma sopisi paremmin klubiympäristöön. Avaralla areenalla vain muutama ensimmäinen penkkirivi pääsi toden teolla mukaan meininkiin. Kirjurinluodon tiukoille vedetty aikataulu oli katkaista keikan kesken, mutta yleisön vaatimuksesta yksi encore sallittiin. Sen jälkeen porukalta vietiinkin sähköt, ja kiitosten esittäminen jäi puolitiehen.
Hengästyttävää rock-iloittelua – aikuisilta aikuisille
Iltapäivän aikana jazz-karkkia oli saanut jo mahan täydeltä, mutta sokerina pohjalla odotti pelätty Toto. Samaa sarjaahan 80-luvun suurbändi on kuin monet Pori Jazzin edellisten vuosien pääesiintyjistä: valtavasti radiosoittoa takana, eikä mitään tekemistä jazzin kanssa. Minun on kuitenkin vaikea olla käärmeissäni Totosta jazzeilla, sillä katselen yhtyettä vahvojen fanipojan linssien läpi. Kriittistä etäisyyttä on liki mahdoton ottaa, mistä pyydän jo etukäteen anteeksi.
Toto esiintyi jazzeilla osana lyhyehköä ja ”vihoviimeistä” comeback-kiertuettaan, joka tehdään ALS-tautia sairastavan basisti Mike Porcaron tueksi. Alkuperäiskokoonpanosta olivat mukana bändin keulakuva, kitaristi Steve Lukather sekä kosketinsoittajat David Paich ja Steve Porcaro. Rumpupalli on legendaarisen Jeff Porcaron kuoleman jälkeen pysynyt tiukasti Simon Phillipsillä. Harvinaisempia vahvistuksia olivat parilla Toton 80-luvun levyllä laulanut Joseph Williams sekä mm. Claptonin kanssa soittanut basisti Nathan East. Tällaiset kiertueet haiskahtavat aina etukäteen hieman väljähtyneelle, mutta rahastuksen maku karisi heti Child’s Anthemin ensitahdeista alkaen.
Toto on aina voinut rakentaa menestystään kahden vahvan pilarin varaan. Ensinnäkin David Paich ja Steve Lukather osaavat kynäillä hävyttömän tarttuvia ja melodisia, parhaimmillaan täydellisyyttä hipovia popkappaleita. Lisäksi bändin soittajat ovat instrumenttiensa taitureita ja ammattimaisia studiomuusikoita. Ironista kyllä, juuri näistä syistä bändi saa myös valtavan määrän lokaa niskaansa monilta kaupallista musiikkia kavahtavilta.
Toton kriitikot jättävät huomiotta sen, että hittibiisit ja radioystävällisyys eivät läheskään aina ole synonyymejä tylsälle ja sisällöttömälle musiikille. Ne eivät ole sitä varsinkaan Toton tapauksessa, sillä yhtyeen jäsenten lyömättömästä soittotaidosta kumpuavat musiikilliset ratkaisut ovat aina olleet inspiroivia. Vaikka sävellykset noudattavat järjestään takuuvarmaa hittikaavaa, sovitukset lukuisine pikku koukkuineen liikkuvat kaukana keskitiestä ja tekevät tuotannosta vaihtelevaa.
Nykymuoteja seurailevat yhtyeet eivät voisi kuuna päivänä esitellä taituruuttaan samalla tavalla kuin Toto African bassofilleissä, Rosannan groovaavassa shuffle-kompissa tai lukuisissa loistavissa sooloissa. Yhtyeessä kuuluvat jo vuosia häpeäpaalussa kärvistelleiden 70-luvun mammuttien, progressiivisen rockin ja fuusiojazzin kaiut. Kun nämä yksityiskohdat yhdistyvät vastustamattomasti etenevään rock-junaan, on tuloksena radiopoppia maukkaimmillaan.
Vastustamattomalta Toto vaikutti myös Kirjurinluodolla. Soiton tiukkuus ja groove olivat odotettua priimatavaraa, siitä piti jo rytmiryhmä Phillips/East huolen. Yhtyeen energiataso ja innostus oli sen sijaan valtava yllätys. Lavalla ei riehunut joukko rahastavia jäähdyttelijöitä, vaan edelleen soittamisesta nauttivia ammattimiehiä. Jos soittajat olisivat 20-30 vuotta nuorempia, kiiteltäisiin heittäytymistä vuolaasti. Nyt lähinnä naureskellaan, vaikka jopa soolot ja biisien pituudet pysyivät tällä kertaa aisoissa. Jopa Steve Lukather jätti pelkästään positiivisen kuvan vetävillä voimasooloillaan. Muoviselta kuulostivat ainoastaan Steve Porcaron kornit brass-synat, mutta nostalgian nimissä päästettäköön nekin läpi.
Toton hittiputki jakaa jatkossakin mielipiteitä äskeisestä apologiastani huolimatta. Itse katson radioystävällisyyttä sekä epämuodikasta fanipohjaa läpi sormien ja keskityn nauttimaan sovituksellisesta neroudesta, loistavasta rock-meiningistä ja huippubiiseistä, joista Kirjurillakin kuultiin muun muassa Afraid of Love, I Will Remember, Pamela, sekä tietenkin12/8-rockin klassikko, Hold the Line. Kävellessäni illalla areenalta kohti Etelärannan jazz-katua oli virneessä pitelemistä.
