Pori Jazz, lauantai 24.7. ja sunnuntai 25.7.
Teksti: Ilkka Kärrylä
Kaksi täyttä päivää Kirjurinluodolla alkaa käydä kunnon päälle, joten lauantaina ja sunnuntaina tahtia oli hieman rauhoitettava. Ehdin kuitenkin katsastaa molempien päivien pääesiintyjät, jotka antoivat vahvoja näyttöjä osaamisestaan. Massive Attackin ja Jeff Beckin jälkeen olikin aika heittää hyvästit harvinaisen nimivahvalle Pori Jazz 2010:lle. Hienojen konserttien ja 60 000 myydyn lipun jälkeen taiteellisen johdonkin on hyvä lähteä kohti seuraavaa kesää. Tulikaste on nyt takana, ja siitä selvittiin pääasiassa erinomaisin arvosanoin.
Esillepano on puoli ruokaa
Kirjurinluodon areena hiljenee yleensä iltayhdeksältä, mutta Massive Attackin lauantain keikka alkoi poikkeuksellisesti vasta puoli kymmenen jälkeen. Trip hoppaajien näyttävä show vaatii illan hämäryyttä, jota Suomen suvessa saa tunnetusti odotella. Kevyttä sadetta vihmoneiden pilvien avittama pimennys oli onneksi riittävä, ja Massive Attackin visuaalinen ja yhteiskunnallisesti kantaaottava performanssi pääsi oikeuksiinsa. Esitykseen uhratun ajatuksen ja sen kokonaisvaltaisen vaikuttavuuden perusteella Massive Attackin voisi huoletta nostaa koko festivaalin hienoimmaksi aktiksi. On kenties kyseenalaista verrata vahvasti ulkomusiikillisilla tekijöillä pelaavaa bändiä jazzkvintettiin, joka ei kanna lavalle mitään ylimääräistä. Kaikesta huolimatta olin myyty bristolilaisten edessä.
Pääosassa olivat paitsi vääjäämättömästi etenevät koneistetut biitit, myös yhtyeen takana oleva valotaulu, jossa välkkyi eri kappaleiden aikana huumausaineiden nimiä, ajankohtaisia uutisotsikoita sekä sitaatteja koskien vapautta ja demokratiaa. Massive Attackin yhteiskuntakritiikki ei onneksi jäänyt pinnalliseksi demokratian ja sananvapauden ylistykseksi, vaan osansa saivat myös media, länsimaiset oikeusjärjestelmät ja globaali kapitalismi. Viimeisen biisin oheiskuvasto, jossa taululla välkkyvät valtioiden liput vaihtuivat vähitellen suuryritysten logoiksi, oli yksinkertaisuudessaan valtavan tehokas.
Olen oikeastaan väärä henkilö arvioimaan Massive Attackin keikkaa, sillä musiikillisesti yhtye ei ole koskaan iskenyt minuun.Trip hopissa yksinkertaisesti tapahtuu liian vähän ja hitaasti, vaikka vierailevat laulajat ovatkin nostaneet monta biisiä yhdentekevyyden alhosta. Livenä asia kuitenkin korjaantuu radikaalisti, kun ilmielävä rumpali ja basisti pitävät huolen groovesta. Se tempaa näinkin rajoittuneen musiikinkuuntelijan nopeasti mukaansa. Valojen ja musiikin huumaava cocktail pakotti myöntämään, että jazzfestivaalilla on tilaa näinkin laajalle tyylilajien kirjolle.
Kitaramusiikin kermaa
Sunnuntaina hypättiinkin trip hopista jälleen aivan toisenlaisiin tunnelmiin, sillä Kirjurinluodon konserttirupeaman päätti kitaristilegenda Jeff Beck. Yleisön keski-ikä kohosi taas parikymmentä vuotta hipster-nuorison jätettyä kaupungin. Areenan valtasivat varttuneemmat musadiggarit, joista aika moni taitaa soittaa kitaraa itsekin.
Jeff Beck on uransa aikana kulkenut pitkälti omia polkujaan eikä ole noussut Eric Claptonin kaltaiseksi kaiken kansan kitarasankariksi. Instrumentaalipainotteinen musiikki ja uskalias tyylien kokeilu ovat kuitenkin keränneet laajan kannattajakunnan ja musiikkipiirien arvostuksen. Kepittäjän vaiheikkaaseen tyylihistoriaan nähden Kirjurilla kuultiin varsin perinteinen bluesrock-painotteinen setti, joka vain paikoin livahti funkin tai fuusion puolelle. Beck tiukasti groovaavine yhtyeineen oli kuitenkin juuri niin vetävä ja oivaltava ilmestys kuin odotettavissa olikin. Miehen omaleimainen tapa panna kitara laulamaan jaksaa aina vain säväyttää. Beckin käsissä pahamaineinen vibrakampikin on kaikkea muuta kuin turha kapistus.
Sielukkaan kitaroinnin ohella kuultiin paikoin myös Rhonda Smithin tyylikästä peukkubassoa. Koko keikan väkevästi tikannut basisti vastasi päivän hilpeimmästä osiosta lätkyttämällä pätkän Larry Grahamin Pow-biisiä. Myös kosketinsoittaja Jason Rebello ja rumpali Narada Michael Walden olivat oivalla pelipäällä, joskin jälkimmäisen raskas tatsi alkoi paikoin puuduttaa. Yhtye oli enemmän kotonaan ripeissä biiseissä, slovarit taittuivat rutinoituneemmin. Bändilleen mukavasti tilaa antanut Beck varasti päähuomion toistuvasti soolomelodioillaan ja tyylitajullaan. Kuluneen Somewhere Over the Rainbow‘n tulkitseminen kiinnostavasti kitaralla on jo saavutus sinänsä. Jeffin soitossa on sellaista hienostuneisuutta ja musikaalisuutta, johon harva kitaristi yltää.