Nyrkkitappelu : Ongelmanuorten sävellahja – “Pop-koukkuisen punk rockin laatuteos”

(Blast of Silence Records, 2023)

Tamperelaisen toimintapunkin kuumin nelikko Nyrkkitappelu julkaisee viidennen kokopitkän albuminsa, “Ongelmanuorten sävellahja“. Vuosien varrella tasaisesti kappalemateriaalinsa tasoa entistä paremmaksi vivuttanut ryhmä osuu nyt jos ei ihan härän silmään, niin ainakin sitä ympäröivälle kehälle. Vokalisti Horo-Hepen silotellun puhtaasti tulkitsemina biisien teemoina pyörivät tutut alemman kastin kansalaisten pienet ilot: viinan kanssa toikkarointi, ihmissuhdeongelmat ja erilaiset mielenhäiriöt syy-seuraussuhteineen.

Yleinen ohjenuora kappaleissa on kuitenkin, että yleisvire on elämänmyönteinen, vaikka kertojahahmolla menisi kuinka päin vittua tahansa. – Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta silti tämä hyvällä huumorilla varustettu meuhkaaminen toimii tehokkaasti. Paikoin ihan pirusti. Muu yhtye (Nuha-Juha – kitara, “Luca di Giovanni” – rummut ja Jee Jee Lavone – basso) soittaa asiaankuuluvan tiukasti yhteen, ja levyn soundipolitiikkakin on kaikin puolin mukavasti potkiva ja selkeästi eroteltu.

Jo ensikuulemalta kävi selväksi, että tamperelaisnelikolla on nyt käsissään ehdottomasti tähänastisen uransa menevin kokopitkä. Onko se sen uransa vahvin, selvinnee seuraavissa jaksoissa.

Kolmestatoista biisin toinen toistaan lennokkaammasta rallista koostuvaa, vastustamattomasti korvaan kaikumaan jäävillä kertosäkeillä varustettua biisiä. Mukana on punk-kuorohuudatusta ja mukana laulettavaa kertosäettä vaikka muille jakaa. Ja vaikka Horo-Hepen sanoituspuoli ei mitään suuria yhteiskunnallisia oivalluksia tarjoilekaan, tämän budjettihintaisen nousuhumalan soundtrackin parissa viihtyy kerta toisensa jälkeen oikein hyvällä tsempillä.

“Tästä se lähtee” on albumin selkein instanttihitti. Albumin toisena videosingle potkaisee ördäysbileet käyntiin rehvakkaasti. Albumin ensimmäinen videobiisi “Farkkuhaarniska” ja “Kyykkyviini” pitävät hyvää ja sopivasti varioivaa tasoa yllä ennen albumin toinen täsmäosuma, “Antaa tulla vaan”. Nokkelasti modernin ajan tosikkoja ja itselleen nauramiseen kyvyttömiä lempeästi poskille läiskivä “Hyvä jätkä selvinpäin” jatkaa oikein hyvää ja tasokasta menoa. Turbonegron melodisempia vaiheita muistuttava “Mummopyörä” ja iloisesta rallattelusta sterodeilla pumpattuksi ramopunk-kietaisuksi äityvä “Poliisiautossa” nostavat viimein vastustamattomasti hymyn korviin.

Albumin ainoa selkeä notkahdusvaihe sattuu sen B-puoliskolle. “Räkäinen, rapainen, risainen” on muuhun materiaaliin verrattuna jopa liiankin modernin geneerinen, popahtava suomipunk-biisi. “Nopeet lasit” nostaa taas tempoa ja tenhoa oslolaiseen tapaan ollen albumin toimivin suoranaisesti katu-uskottavin punk-rock-siivu. Kyseisen biisin myötä yhtyeen havahtuu parantuneen roimasti biisintekotaitojensa osalta uransa esihittiensä ajoista tähän päivään.

Tässä kohtaa albumia yhtteen biisimateriaali alkaa kuitenkin rasittavasti toisintaa itseään. “Hjalliksen purjevene” starttaa lupaavasti, ja kutkuttelee näin lätkäjoukkue Jokereista riitelyn aikakautena aiheensakin puolesta ihan mukavasti. Kappaleen kertosäkeessä Horo-Hepelle jo tyypillisen tutuiksi tulleita pop-punk-melodialinjoja hoilaavat kierrot alkavat väistämättä vaikuttaa albumin mitassa loppuun kalutuilta.

Samasta efektistä mutta lievemmässä muodossa kärsii muuhun materiaaliin verrattuna vasurilla roiskaistun oloinen ja selkeiten useiden kuuntelukertojen myötä puuduttavaksi käyvä tuova “Ootan viikonloppua”. Selvää on, että tällaisiakin biisejä joskus tarvitaan, mutta näin tiiviisti toimivassa paketissa kyseinen kappale jää auttamatta tyhjäkäyntinumeroksi. Vaikka albumin päättävä “Täytyy mennä niillä mitä on!” Vaikuttaakin ensialkuun kuin Huora– , ‘Kivarit‘- ja T. Bergman -biisigeneraattoreista repäistyltä, nousee se sävellyksellisen täsmäosuman ominaisuudessaan lopulta albumin kolmanneksi ässäbiisiksi.

Albumi on kieltämättä kotimaisen punk rockin kentällä riemastuttavimpia uutuuksia pitkään aikaan. Ainoa kysymys jää ilmaan, seuraako albumin instanttiin tarttuvuuteen ja musiikilliseen virtaviivaisuuteen ihastumista pikainen kyllästyminen, mikä tämän tyyppisten albumien osalta on ollut allekirjoittaneen kohdalla varsin yleistä. Se jää nähtäväksi. Sekään hypoteettinen mahdollisuus ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että pienistä puutteistaan huolimatta on helppoa povata “Ongelmanuorten sävellahjasta” vuoden hittivetoisinta kotimaista albumia valtavirran rajamailla keikkuvan punk rockin kategoriassa. Neljä ja puoli pinnaa pyöristyy meillä Noisessa ylös viiteen.

5/5

Comments

Leave a Reply

Tämäkin sivusto käyttää "keksejä" ja siitä pitää EU-lakien mukaan kertoa myös käyttäjille. Käyttämällä sivustoa hyväksyt sen. Emme me niitä tietoja oikeastaan mihinkään käytä, mutta Googlen mainoksia niiden avulla kohdennetaan paremmin.