Ensilumen hiljalleen putoillessa taivaalta on hyvä nojautua vielä kerran taaksepäin ja uhrata muutama ajatus päättyneelle kesälle. Infernaalisen kuuman kesän kohokohtiin lukeutui Valkoisen kaupungin Jalometalli -festivaali, jonka yleisöä hemmoteltiin muiden muassa kahdella kovalla perinteisen heavyn nimen kanssa.
Lauantai-iltaisen Gorgorothin keikan siirtyminen aiheutti Teatrialla hieman hämmennystä, ja joidenkin huhujen mukaan Ross “The Boss” Friedman olisi vaihtanut esiintymisaikoja Angel Witchin kanssa. Entisen Manowar-kitaristin soolobändi kuitenkin valtasi sisälavan ilmoitettuun aikaan, ja alussa sangen harvalukuinen yleisö sai todistaa erinomaista ekskursiota heavy metalin juurille.
Manowarin kuudella ensimmäisellä pitkäsoitolla esiintynyt Ross the Boss vaikutti huomattavasti ikääntyneemmältä kuin entiset kollegansa Manowarin riveissä. Soitto ja lavaesiintyminen olivat kuitenkin juuri niin vahvalla tolalla kuin odotettiin. Saksalaisilla muusikoilla täydennetty kokoonpano esitti keikan alkupuolella annoksen omaa materiaaliaan, joka edustaa peruspätevää mutta sangen geneeristä melodista heviä. Hieman Black Sabbathin malliin rouhinut We Will Kill tosin rullasi ihan sujuvasti.
Illan porkkana oli tietenkin mahdollisuus kuulla livenä harvinaisia Manowar-klassikoita. Muutaman kappaleen jälkeen saksalaisrumpali Matthias Mayer saikin tehdä tilaa Manowarissa vuosikausia kannuttaneelle Scott Columbusille, joka lähti bändin riveistä ilmeisesti jo pari vuotta sitten ilmeisesti kyllästyttyään Joey DeMaion rahastusmentaliteettiin. 80-luvun Manowar-hiteistä komeimmin soivat eeppiset Blood of My Enemies, Gloves of Metal sekä keikan päättänyt Battle Hymn. Myös puhki soitetut perushitit Hail and Kill ja Fighting the World kuultiin, mutta ne olivat bändin eeppisten mestariteosten rinnalla kovin heppoista tavaraa.
Kun kyseessä on nimenomaan kitaristin bändin keikka ja ohjelmassa 25 vuotta vanhojen kappaleiden muistelua, vokalistin on hankala toimia kokoonpanossa minkäänlaisena keulahahmona. Patrick Fuchs kuitenkin onnistui hyvin. Jone Nikulan ja Tony Kakon aviottomalta jälkeläiseltä näyttävä ja hieman Tobias Sammetilta kuulostava miekkonen oli lavalla juuri sopivan arrogantti ja aktiivinen ilmestys, jonka pehmeä ääni sopi yllättävänkin hyvin Manowar-klassikoille. Hyvin sujui myös Ronnie James Dion muistolle omistettu pätkä Catch the Rainbow -balladia.
Soittamisen jälkeen koko bändi saapui lavan eteen jakamaan halukkaille nimikirjoituksia ja irvistelemään kameroiden linsseille. Keikka olisi ollut jo kappaleiden puolesta valtava elämys asiaan vihkiytyneille, mutta antamalla muutaman ylimääräisen minuutin aikaansa bändi teki illasta vieläkin onnistuneemman. Kokonaisvaltaisesti erinomaisen onnistunut ja välitön esitys saksalaismiehityksellä varustetulta amerikkalaisduolta.
Angel Witch kuuluu niihin 80-luvun alussa Britanniaa järisyttäneen uuden aallon brittihevin nimiin, jotka pysyvät edelleen tolpillaan. Elegantteihin tuplakitarakoukkuihin perustuva musiikkityyli synnytti toki Iron Maidenin kaltaisia meganimiä, mutta muutaman vuoden lyhyessä ajassa Britanniassa sikisi järjetön määrä nuoria ja innokkaita yhtyeitä, joiden tekeleet kuulostavat edelleen 2000-luvulla relevanteilta.
Lauantai-illan virallinen pääesiintyjä Angel Witch olisikin kaivannut touhuunsa nimenomaan nuoruuden intoa, mutta sitä vokalisti-kitaristi Kevin Heybournella ei biologisista syistä ollut tarjota valtavasti. Esitystä ei voi kuvailla suorastaan väsyneeksi, mutta loppuillasta sekä bändin että yleisön energia tuntui hieman loppuvan kesken.
Toinen keikan vaisuuteen vaikuttanut seikka on tietenkin se, ettei kolme pitkäsoittoa tehtailleen orkesterin tuotanto lopulta ole suurelle eikä pienemmällekään yleisölle järin tuttua. Esimerkiksi Atlantiksen kaltaiset sinänsä pätevät sävellykset tuntuivat viuhuvan ohi korvien nuorelta yleisöltä, joka keskittyi lähinnä nimihitti Angel Witchin odotteluun. Kun tappavan tarttuva iskusävelmä keikan päätteeksi luritettiin ilmoille, tunnelma nousikin toki hetkeksi Teatrian kattoon. Valitettavasti yhtyeelle ei kuitenkaan ole siunaantunut muita vastaavia hittiralleja.
Vaikkei keikka sinänsä ollut varsinainen elämys, tällaisen kulttiyhtyeen ja nimenomaan Kevin Heybournen näkemisestä lavalla vielä vuonna 2010 voi tuikata itselleen sulan hattuun. Angel Witch on oikeastaan jo 80-luvun alusta lähtien ollut yhtä kuin Heybourne, joka on vaihtanut soittajia ympärillään kuin sukkia. Muut muusikot jäivätkin lähinnä statisteiksi, ja valitettavasti Heybournen karisma ei yksin riitä tekemään orkesterista valtavan kiinnostavaa katsottavaa.