Live-raportti: Anna Inginmaa jazzyhtyeineen Karjalohjan ‘Cheek to Cheek’ -konsertissa 14.7.2026 – “Sata vuotta rosoista rakkautta sävelin ja sanoin”

Kesäkuun 4. 2026 tuli kuluneeksi tasan 100 vuotta siitä kun jazzin voidaan sanoa rantautuneen New Yorkista lähteneen Andania-laivan mukana Suomeen yhdysvaltalaisten muusikoiden maahan tuomana. Moisen kulttuuriteon juhlavuotta juhlistetaan maassamme eri tavoin jazzkansan tuottamana. Ohjelmassa on eri tyyppisiä kotimaisia jazz-eventtejä ympäri maata, joita jazz-musiikin kotimaiset aktiivitoimijat ja tuottajat toteuttavat yhteistyössä Suomen Jazzliiton kanssa.

Eräs näistä oli omaehtoisen Jazzin vantaalaislähtöisen huippulahjakkuuden, Anna Inginmaan itse tuottama ja fasilitoima “Cheek to Cheek” -konsertti osana Karjalohjalla ‘Koivu ja Tähti’ -festivaaliviikon ohjelmistoa. Festivaalin järjestäjänä toimi Aino Acktén kamarifestivaali Ry. Kyseinen konsertti järjestettiin Karjalohjan seuraintalolla alkuillasta tiistaina 14.7. Inginmaa yhdessä jazzyhtyeensä, virtuoosimaisten muusikoiden, pianisti Arto Ikävalkon ja kontrabasisti Tuomas Talven kanssa esitti siellä afroamerikkalaisen Jazzin, bebopin ja lauletun jazz-iskelmän helmiä höystettynä hänelle itselleen tilaustyönä räätälöidyillä kappaleilla.

Paikalle alkuillasta oli kerääntynyt miltei talon täydeltä kulttuurin nälkäistä, pääosin varttuneemmasta väestonosasta koostuvaa yleisöä. Olipa paikalle myös päätynyt jokunen alle viisikymppinen nuorikkokin. Silti yhtä kaikki, paikalle artistin ominaisuudessa tilattu kolmikko hemmotteli paikalle saapuneita laadukkaan juurimusiikin ystäviä yli kaikkien odotusarvojen. Eikä sillä, etteikö ammattitaitoisen jazz-trion osaaminen lähtökohtaisesti olisi ollut kuluttavan väen tiedossa. Pääpaino esityksessä oli tänään oivallisesti säestetyn jazz-laulun vaalimisessa. Erityisesti keskiössä olivat jazz-kuningattarien Ella Fitzgeraldin, Peggy Leen ja Billie Holidayn aikoinaan ikonisesti tulkitsemat kappaleet, mutta myös muut klassikkosävelmät sekä uudemmat jazzsävellykset Inginmaan omaa tuotantoa unohtamatta.

Taustatiedoksi mainittakoon, että Ikävalko ja Inginmaa ovat työskennelleet pidempään yhdessä ja säveltäneet upeita kappaleita Inginmaan jazz-painotteiselle debyyttialbumille (2020), kuin myös elokuvamusiikilliselle EP-levylle, “Film Noir” (2022). Talvi puolestaan on kovatasoista ammattimuusikkosukua ja jazz-piireissä jo verrattain nuorella iällä taittanut vitsansa. Alkukeväästä ilmestyneellä monipuolisella ja laadukkaalla debyyttisoololevyllään, väkevien omien kappaleiden ohella hän loihti bändeineen ennakkoluulottoman tulkinnan Wayne Shorterin “Speak No Evil” -klassikosta, mikä jo itsessään osoitti herrassa poikkeuksellista näkemyksellisyyttä nuoremman polven huipputason jazz-muusikkona.

Aina hurmaava ja yleisonsä intensiteetillään yleisönsä luontaisen vaivatta ottava Anna Inginmaa asteli festivaalijohtajattaren suitsutuksen ja yleisön tarjoamien runsaiden aplodien saattelemana seuraintalon yleisön eteen. Artisti aloitti konsertin veret seisauttavan vavahduttavalla, säestämättömällä soololauluversiolla Duke Ellingtonin “Sound of Love” -kappaleesta. Tämän jälkeen Inginmaa spiikkasi säestäjänsä yleisön raikuvien suosionosoitusten kannustamana estradille. Tyylikkään vintage-henkisen casualisti sonnustautunut yhtye asettui Inginmaan taakse ajan patinoiman tanssisalin edustalle, Ikävalko flyygelin ääreen ja Talvi kontrabasson varteen – aivan kuin vieden yleisön ajassa taaksepäin menneen vuosisadan puolivälin paikkeille, tyylilajin kulta-aikoihin.

Brasilialaisen saveltäjän, Antonio Carlos Jobimin eksoottisesti keinahtelevan “Double Rainbow”‘n helkehtivien sävelten myötä yhtye keinutteli yleisön sisälle konsertin varsinaiseen teemaan. Vuonna 1957 Miles Davisin, John Coltranen ja Red Garlandin yhteistyönä tunnetuksi tekemässä, mutta alunperin jo vuonna 1926 Ray Hendersonin säveltämässä ja Gene Austinin sanoittamassa, Peggy Leen sittemmin elokuvasoundtrackille 1950-luvulla tulkitsemassa “Bye Bye Blackbirdissa” Ikävalkon ja Talven tyylikäs soolo-osuuksien vuoropuhelu toimi konsertin ensimmäisenä selkeänä tunnelman nostatuksena. Ne kirvoittivat yleisöltä vanhojen hyvien aikojen malliin artistista kunnioitusta herättävät aplodit rutiininomaisiksi kiitos-tervehdyksiksi soolo-osuuksien päätteeksi. Eikä siinä vielä kaikki.

Seuraavaksi yhtye antoi tilaa Inginmaan soolo-osuudelle. Hänen scat-laulamansa osuus oli mukavan rempseää irrottelua ja revittelyä ja rikkoi elementtinä mukavasti puritaanisen jazz-konsertin konventionaalista kaavaa. Nyanssitajuisilla, luonnonlapsimaisimaisilla otteillaan ja taidokkaan epäortodoksisella tavulaulullaan Inginmaa suorastaan villitsi yleisön osoittamaan suosiotaan. Tässä kohtaa korostui erityisesti myös se seikka, että yhtyeen ratkaisu olla hyödyntämättä salin korotettua esiintymislavaa lava-asetelmassaan toi yhtyeen lähemmas yleisöä ja konsertista intiimimmän ja immersiivisemmän.

Pääosin elokuvasäveltäjänä tunnetuksi tulleen ranskalaisen Michel Legrantin viihteellisempi jazz-sävellys, Barbara Streissandinkin esittämä ja Inginmaan pop-yhtyeen sävelkirjoa lähempänä olevan “What Are You Doing The Rest of Your Lifen” myötä konsertin moodi otti hetkeksi suunnan kaihomielisempään ja sameammin soivaan suuntaan. Samalla, kappaleen aaltoilevan tunteikkaissa saumakohdissa kuitenkin korostui kolmikon ilmiömäisen tarkka sanattoman, mikroilmein ja pienin elein toteutuvan kommunikaation suvereeni toimivuus. Biisin päätyttyä välispiikissä Inginmaa korosti sitä seikkaa, ettei viihdemusiikin pitäisi olla kirosana korkeakulttuuria vaalivien jazz-musiikin kuluttajien piireissäkään.

Tämän jälkeen oli vuoro siirtyä Inginmaan soolotuotannon pariin. Yhtye esitti Inginmaan debyyttisooloalbumilta Seppo Kantosen säveltämän ja Timo Kiiskisen sanoittaman, optimistisen kypsää kädenjälkeä olevan mutta useamman jazz-klassikon välissä hieman latteaksi jääneen “Rakastan tätä elämää” ja tunnelman uudestaan nousujohteiseksi saattanut “Film Noir” -EP:n kuubalaisrytminen ilopilleri, “Sun Vuokses” olivat kokonaisuudessaan tarpeellinen trippi Inginmaan sielukkaan laulannan ydinasioihin. Ikävalkon ja Inginmaan yhteistyössä syntynyt kappale avasi tässä kohtaa heidän väliselle instrumentaaliselle vuoropuhelulleen entistä voimallisemmin resonoivaa väylää.

Seuraavaksi yhtye nosti tempoja Cole Porterin luoman raiteiltaan hairahtuneen rakkauden tarinan, “Just One Of Those Things”:in myötä. Kappaleen verrattaen korkean tempon myötä ja sen kiivauden tuoksinnassa Inginmaan äänenkäytön voimallisuuden potentiaali ja kapasiteetti tulivat myös harvinaisen selviksi, mikä sinänsä oli silmiä avaava kokemus. Popimmassa indie-bändissään hänen äänen käyttönsä on järjestään huomattavasti hillitympää ja vokaalitulkintansa tyylilajin oikeaoppiseen tulkintaan liittyvistä syistä johtuen myös selvästi seesteisempää.

Huomattavaa oli myös, että Talven ja Ikävalkon instrumentaalinen soolokommunikointi ja erityisesti aiemmin mainitun miellyttävän raskaasti jyhnyttävä bassosoolo olivat illan soitannollisesti intensiivisintä antia. Ensimmäinen puoliaika päättyi Talven ja Inginmaan kahdestaan esittämään Cannonball Adderleyn pelkistetysti tulkittuun sävellykseen, “The Old Country”. Mikä ilmiömäisintä ja illan esiintyjien erityisen korkeasta taitotasosta kertovaa on se, että he olivat sopineet kappaleen esittämisestä vasta automatkalla keikkapaikalle, ilman yhtään valmistelevaa treeniä.

Konsertin väliajalla, kahvia siemaillessani ja Seuraintalon tiluksilla käyskellessäni mietin itsekseni, että Länsi-Uusimaan ydinkuntien; esimerkiksi Espoon ja kotikuntani, Kirkkonummen ja vaikkapa Kauniaisen olisi syytä ottaa oppia Karjalohjan ja Raaseporin alueen kulttuurisen tuottavuuden voimasta ja palavasta halusta tarjota asukkailleen ja lomalaisille yhtä laadukasta sisältöä. Siinä missä ‘Koivu ja Tähti’ -festivaali viikon aikana tarjoaa reilun viikon aikana Karjalohjalla, voisi vastaavanlainen kolmannen sektorin toimija saada kummasti kulttuurielämää henkiin edellämsinitsemissani kunnissa.

Toisen puoliajan alkajaisiksi kolmikko tarjoili kuubalaisrytmien, tangon ja jazz-rytmiikan välillä tempoilevan Inginmaan soolokappaleen, “Hölmö lintu”. Alun kulmikkuuden jälkeen biisin soolo-osuus kuitenkin jäsensi kappaleen rakennetta jopa transsin omaiseen lennokkuuteen saakka. Toinen setissä ollut Porter-Fitzgerald -yhteistyön hedelmä, “Love For Salen” tulkinta todisti taas semisti nuoren yhtyeen valtavat musiikilliset hartiat kannatella ja mukauttaa valtavan kokoinen klassikko juuri oman näköisekseen. Eikä tunnelmaa haitannut, vaikka soolo-osuudessa Ikävalkon ja Talven kunnianhimoinen sävelten punonta ei soljunutkaan ilman soraääniä. Ja siis dissonanssiahan tahatonkin dissonanssi on, ja se on sitä jazzin ydintä ytimekkäimmillään! Anna auttoi homman seivaamisessa vangitsemalla yleisön katseita tanssahtelemalla elegantisti esiintymisalueen laidalla Tuomaksen ja Arton hämmentäessä soolosoppaansa antaumuksella.

Loppukonsertti olikin sitten silkkaa hunajaa. Eräänä bebopin luoja-hahmona pidetyn Thelonious Monkin järkäle “Round Midnight”, jonka Anna oli sanojensa mukaan ottanut omakseen Maarit Hurmerinnan suomenkielisen versioinnin myötä, onnistui allekirjoittaneen lievistä ennakkopeloista huolimatta hienosti ja oli samettia korville. Nat King Colen harkitsevampi, bossanova-jazz-sovituksella tulkittu “Nature Boy” toimi myös sofistikoitunhyvin, ja erityisesti Billie Holidayn tunnutuksi tekemä, sambamaisena sykitty “You Go To My Head” olivat Annan tuskaisen viekoittelevassa tulkinnassa sekä Arton ja Tuomaksen ilmavan leikittelevässä säestyksessään todella nautinnollista kuunneltavaa.

Varsinaisen konserttisetin melankolisemmin päättänyt Fitzgeraldin repertuariin kuulunut “My Funny Valentinessa” tekstin lämpö ja toisaalta sävellyksellinen viileys toivat setin viimemetreille tarvittavaa ristiriitaisuutta, jonka tulkinnassa, Annan pakahduttavan heittäytymisen myötä, hänen kehonsa soi ehkä upeammin kuin missään kohtaa aiemmin kyseistä konserttia. Loppukumarrusten ja lavalta poistumisen jälkeen runsaiden aplodien saattelemana Karjalohjan seurojentalon runsaslukuinen yleisö palkitsi artistin ja yhtyeensä valtavin suosionosoituksin ja kutsui heidät lavalle päättämään upea konsertti teemansa vaatimalla tavalla. Ja mikäpä sen paremmin tilanteeseen istuisi kuin ikonisen Louis Armstrongin ja Ella Fitzgeraldin dueton tulkinta, “Cheek to Cheeck”, joka päätti konsertin juuri oikeaan, puhtaaseen, keveään duurinuottiin.

Kokonaisuudessaan Anna Inginmaa ja Jazzyhtyeensä tekivät jazzin historiaa luotaavalla konsertillaan selvää jälkeä ja enemmän kuin kunniakasta työtä juurevan, kotimaisen musiikin ja sen puolesta puhumisen osalta. Jos jotain jäin kaipaamaan, oli jokunen kotimainen täsmä nosto vaikka Georg Malmstenin aikaiselta Dallapelta tai vaikka Annikki Tähden jazz- ja swing -tuotannosta satavuotisen Suomi jazzin kunniaksi. – Mutta muutoin täydellisyyttä hipovaa.

Toim. huom. Seurojentalon Vanhan puutalon akustiikka on varmasti paras ja idyllisin mahdollinen miljöö kyseisenlaisten konserttien järjestämiselle, jossa sukupolvet ja eri aikakausien kotimainen säveltaide kohtaavat ja välittyvät. Lisää näitä maanläheisiä ja kansantajuisia kekkereitä, vaatii jatsikansa!