Wasara – Kaiken Kauniin Loppu

Tämä lettu keräsi pölyä arvostelijan hyllyssä liian kauan. Kesällä julkaistu Kaiken kauniin loppu on todella ehtaa metallityötä, joka ansaitsee kumarruksen ja rennot aplodit. Lohjalaisyhtyeellä on selvästi taito käsitellä työkalujaan.

Aiemmin olen kritisoinut uransa nuppuvaiheessa retostelevia metalliyhtyeitä, jotka menevät siitä, missä piikkilanka on matalin. Wasara ei sorru alilyönteihin, vaan suorittaa musiikkia vihaa säästämättä ja raudasta tinkimättä. Vaikka vertailukohtia muihin suomalaisiin (ja nimenomaan suomenkielisiin) bändeihin löytyy, on niitä turha tässä vaiheessa kaivella. Sen verran omankuuloisensa on tämä lyömäväline.

Meat Factoryssä äänitetyn levyn soundit ovat harvinaisen kohdallaan ja tasapainoisia. Päällimmäisenä mieleen jäävät juuri tyylikkäät, mutta sopivan säästeliäästi käytetyt koneet, muhkeat kitaravallit ja Antti Åströmin todella laajan skaalan laulu. Åström vetelee vaivattoman kuuloisesti baritonista sellomaisen tasaisiin ylä-ääniin ja rähinästä huohottavaan kuiskaukseen. Ei kiusaannuttavia kiekaisuja, joita joiltakin nuorehkoilta laulajilta voi odottaa, vaan tummaa tulkintaa.

Levyn äänimaailma on kaikkiaan taloudellinen ja siisti, mutta silti vakuuttava. Biisejä ei ole tupattu täyteen, vaan mukana tuntuu olevan vain kaikki tarvittava. Toki konesaundejakin löytyy, mutta niitä on käytetty kevyellä kädellä. Okei, Kivisateen ukkos- ja sade-efekti on vanha idea, mutta toimii minimalistisuudessaan.

Levy alkaa mystisellä introlla, jonka jälkeen Pohjaton on todistaa yhtyeen kyvyt raivokkaaseen riffittelyyn. Toki paikoittain kitarakuviot kulkevat erään italialais-viemäriverkostoyhtyeen linjoilla, ja sanatkin ovat maanläheisesti samaa linjaa taivaankantajineen, mutta silti Wasara onnistuu kuulostamaan vain itseltään.

Kolmantena roikaava Kivisade edustaa levyn tasaisinta poljentoa, mutta Pahavirsi repäiseekin sitten päät auki kerralla. Åström vetelee äänijänteitään ääriasentoihin tylysti ja tyylikkäästi. Taito se on sekin, saada sana “pahavirsi” kuulostamaan “poliisilta”.

Lyriikat ovat tuttua suomalaista metallisanastoa. Raikkaitakin kielikuvia löytyy, ja Åströmissä on ainesta pitkän linjan lyyrikoksi. Välillä kouraistaan korniudenkin puolelta Yö-meiningillä, kuten Sinulle-biisissä: mutta osaa rakkauskin satuttaa, ei ole helppoa rakastaa.

Melodiat ovat lähes läpi koko levyn sopivan koukkuisia ja vaihtelevia, ja kitaristien (Åström, Spanky Tikkanen ja Tuomo Tolonen) taidot pääsevät oikeuksiinsa usein. Kappaleet vaihtelevat nopeista rykäyksistä – kuten hillitön Hullu spitaalinen – hitaisiin tunnelmointeihin. Varsinkin Kutsu pimeään on kaunis tunnelmapala tyylikkään kitaroinnin ja Juuso Kuntun pianonsoiton ansiosta. Mustimpaani vajoaa jopa hitaisiin, mutta jyhkeisiin slaavilaistunnelmiin.

Tästä on hyvä jatkaa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-10-08
Arvostelija : Mia Ylönen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.