Saxon – Into the Labyrinth

32-vuotias englantilainen hevi-instituutio Saxon – joka muuten huomasi alkuaikoinaan ajoissa vaihtaa Son of a Bitch -nimensä korrektimmaksi – on selvinnyt jo yhdeksänteentoista studioalbumiinsa. Osalle faneista tämäkin on hatunnoston arvoinen asia, mutta Saxon osoittaa, etteivät ne pelkillä säälipisteillä vanhan koulun sankaritkaan 2000-luvulla operoi. Into the Labyrinthilla kuulee ne ”juuret” ja tietynlaisen retrospektiivisen otteen, mutta myös uusia vaikutteita sekoitetaan ennakkoluulottomasti. Tuloksena on kaiken kaikkiaan hyvä – välillä tekisi mieli sanoa “ihan hyvä” – hevilevy.

”Battalions of steel/riding out to glory and fame”, julistaa levyn avausbiisin yksinkertainen, mutta pirun tarttuva kertsi. En voi olla näkemättä tätä ironisena kommenttina kuuttakymmentä käyvien miesten yhä sitkeästi jatkuvaan metalli-odysseiaan. Kertsiin tiivistyy paljolti oma suhteeni Saxonin tuotantoon, ja monessa mielessä myös koko sen edustamaan sukkahousuhevin genreen. Aivottomat sanoitukset ja kuluneet anthem-melodiat, rasvaiset soolot ja joka puolella aistittava nahkapöksyjen narina eivät juuri aiheuta kummoisia hypähtelyjä sydämessä, mutta viihdearvoa saattaa olla monesti sitäkin enemmän.

Totuuden nimessä on sanottava, ettei Saxon ole koskaan hävinnyt maanmiehilleen Iron Maidenille, mitä tulee eeppisten ja melodioiltaan taitavasti rakennettujen biisien kehittelyyn. Battalions of Steelin polkaistua ratsun käyntiin Into the Labyrinthilla kuullaan melkoinen valikoima erityylistä raskasta rokkia aina 70-lukulaisesta 80-lukulaisen kautta 2000-lukulaisiin vaikutteisiin. Yleisilme on hyvin monipuolinen. Välillä eksytään bluesahtavan hard rockin poluille (Live to Rock, Slow Lane Blues), välillä yllytään yllättävänkin raskaisiin – ellen sanoisi jopa rässähtäviin repäisyihin (Demon Sweeney Todd, Hellcat). Ja sitten on nämä power metal -mahtailut ja pakolliset slovarit. Näin kokeneen ja vakiintuneen bändin kohdalla tämä tyylihyppely tuntuu toisinaan hieman väkinäiseltä, varsinkin raskaimmissa ja modernimmissa kokeiluissa. Levymitassa se tuo kuitenkin kaivattua vaihtelua. Laulaja Bill Byford totta kai vetää kirkkaimman valokeilan ylleen persoonallisella känisevällä tenorillaan, joskin ei kolmekymppisen orkesterin yhteissoitostakaan moitteen sijaa löydä. Kaiken kaikkiaan vanhan koulun melodisen hevin ystäville Saxonin uusin on varma valinta, ja ainakin omissa kirjoissani Into the Labyrinth nousee bändin hieman vaatimattoman myöhäistuotannon huipuksi.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2009-02-11
Arvostelija : Lauri Myllymäki

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.