Roadrunner United – The Concert
Vuonna 2005 vietettiin legendaarisen Roadrunner-metallilafkan 25-vuotissynttäreitä erikoisissa merkeissä. Superarvostettuja bändejä kuten Sepultura, Type O Negative, Trivium, Slipknot ja Deicide rosterissaan omaava (tai jossain vaiheessa olemassaolonsa aikana omannut) levy-yhtiö teki todellisen kulttuuriteon. Roadrunner päätti nimittäin kasata juhlalevyn, jolla alleviivattaisiin koko 25-vuotisen taipaleen kohokohtia – edellä mainituista ja monista muista yhtyeistä koottujen superbändien avulla! Idea oli mieletön ja se onnistui erinomaisesti Roadrunner United – The All Star Sessions -levyn myötä. Neljä ”kapteenia”, Dino Cazares, Joey Jordison, Matt Heafy ja Robb Flynn ruoskivat peräti 57-henkisen muusikkokatraan suoritukset hurjiin sfääreihin, ja yksi metallitaivaan omituisimmista levyistä syntyi.
Hieman samaa ideaa käyttää kolme vuotta jälkijunassa ilmestynyt DVD The Concert. New Yorkissa joulukuussa 2005 äänitetyn 25-vuotisjuhlakonsertin idea oli kasata housebändi, joka koostuisi levyn tapaan arvostetuista Roadrunnerille uransa varrella äänittäneistä artisteista. Tämä ydinjoukko soittaisi sitten 25 biisin setin, yksi biisi jokaiselle juhlitulle vuodelle (ei kronologisesti kuitenkaan). Hullu idea, mutta toteutus ei jätä toiveille sijaa kuin nimeksi. Setti oli huikea elämys kaikille paikalle päässeille, sillä Roadrunnerin housebändin vierailevat tähdet olivat samaa väkeä kuin em. levylläkin. Lauteille nousivat mm. Glenn Benton, Scott Ian, Corey Taylor, Ville Valo ja Jeff Waters – kaikille alaa seuraaville tuttuakin tutumpia nimiä. Itse housebändi oli myös nimivahva, tämän loistokkaan vastuun kantoivat esimerkillisesti jo aiemmin mainitut Joey Jordison ja Dino Cazares, taitavat Adam Duce, Paul Gray ja Roy Mayorga, sekä sokerina pohjalla uskomattomassa vedossa riehunut Sepulturan Andreas Kisser.
Konsertti on tietenkin pitkä, eikä koko housebändi aivan huilaamatta pysty vetämään settiä läpi. Pienillä vaihdoilla homma kuitenkin pyörii ilman häiriöitä, eikä yhtään kuollutta hetkeä ole päässyt DVD:lle asti. Tasoltaan esitykset ovat huippuluokkaa, mutta jotkut nousevat esiin vielä muita voimakkaammin – osin nostalgisista, osin muista syistä. Näitä huippuhetkiä ovat mm. Tim ”Ripper” Owensin vokalisoimat Annihilatorin Alison Hell ja King Diamondin Abigail. Molemmissa häärii kitaranvarressa hieman ulkomuodoltaan pöhöttynyt mutta sormiltaan aina yhtä vikkelä Annihilator-nokkamies Jeff Waters. Erikseen lienee syytä mainita myös Glen Bentonin hurjailema Deicide-biisi Dead by Dawn, jonka ajaksi Pimeyden Ruhtinas on pukeutunut erikoiseen Friday the 13th -tematiikkaa kunnioittavaan asusteeseen, maskia myöten. Rummuissa päristää itse Steve Asheim, kitaroihin ei sentään ole Hoffmanin veljeksiä saatu – eipä tosin ole väliksikään, Andreas Kisser hoitaa tonttia paremmin kuin hyvin. Olisipa Deicide kuulostanut joskus näin timakalta, ehkä uudet levytkin olisivat kuuntelemisen arvoisia. Konsertti muuten avataan Biohazardin Punishment-klassikolla. Evan Seinfeld on yhä oma itsensä, vaikkakin ulkomuodosta päätellen Kylmän Ringin jälkeen on olutmakkara maistunut. Mutta mitäpä siitä, paikat lähtevät yhä hampaista, muulla mitään väliä olekaan. Ville Valon rasti on Type O Negativen Black No. 1, joka kuulostaa ensi alkuun hieman… humalaiselta, mutta loppua kohden jo ihan hyvältä. Herra Valo vaikuttaisi tosiaan olevan hieman maistissa, mutta niin olisin minäkin tuohon seuraan päästessäni! Konserttitaltioinnin lisäksi mukana on myös bonusmateriaalia, erillisen dokumentti-DVD:n muodossa. Mukavaa tarinointia konsertin tiimoilta sisältävä dokkari tekee selväksi, ettei Ville ollut suinkaan tilaisuuden ainoa lievästi päihtynyt taiteilija – Brian Fair kaatuu esittäessään Soulflyn Eye for an Eye’ta, ja nousee ylös vain pudotakseen lavalta hetkeä myöhemmin.
Vaikka kaikki (Corey Tayloria lukuunottamatta) tuntuvatkin olevan melkoisessa seipäässä konsertin aikana, on pakko ihailla soittojen sujuvuutta ja biisien draivia muutenkin. Jokainen kappale soitetaan nappiin, ja koko jengistä paistaa läpi niin hurja innostus, että harvoin vastaavaa tulee ainakaan itse todistettua keikoilla. Ainoat miinukset koko DVD saa ohjauksestaan. Tuntuu kuin kameroiden takana ei oltaisi ollenkaan perillä Roadrunnerin bändeistä, tai viitsitty ottaa selvää edes illan aikana kuultavista biiseistä. James Murphya sorsitaan eniten: miestä kuvataan jatkuvasti, mutta heti kitarasoolon alkaessa kamera siirtyy zoomailemaan rumpalia tai komppikitaristia. Pientähän tämä silti on taiteellisen sisällön rinnalla, Roadrunnerin bändeihin edes jollain tavalla tutustuneelle Roadrunner United – The Concert on pakko-ostos, pala metallimusiikin historiaa.
Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2009-01-30
Arvostelija : Ville Kuitunen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.