Killers, The – Day & Age

Lasvegaslainen The Killers räjäytti ensi levyllään indierockin kaikkien korville: vuonna 2004 ilmestynyt Hot Fuss yhdisti brittiläistyyppisen indien ja tanssilattiamusiikin lähes täydellisellä kombinaatiolla niin, että siltä julkaistiinkin singlejä ja remixejä ainakin yhtä paljon kuin koko levyllä oli lauluja. Bändin toinen levy, Sam’s Town (2006) ei sekään sortunut kaikkiin pahimpiin sudenkuoppiin joita olisi niin helppo miettiä ensi levyn perusteella nuorilla rokkikukoilla olevan. Kakkoslevyllä oli kuin olikin vielä varsin hyviä popkoukkuja ja -lauluja.

Yhtyeen kolmas levy Day & Age lähtee laiskanlaisesti käyntiin Losing Touchin torvilla ja Brandon Flowerskaan ei oikein kuulosta omalta vahvalta itseltään. Toisella raidalla, radiohitillä Human Flowers onneksi palaa tasolleen väkevänä runontulkitsijana – kaikesta kritiikistäkin huolimatta laulusolisti on yksi The Killersin kantavista ja omaperäisimmistä elementeistä. Human on ehkä muutenkin The Killersiä eniten omana itsenään: mukana on yhä enemmän kasaridiskoa kaikuineen ja isoine rumpuineen, mutta poljennoltaan ja sävellykseltään se on juuri sellainen iso indiepoplaulu, jossa on tarttuvaakin tarttuvampi kertosäe (jossa Flowers esittää kieliopillisestikin mielenkiintoisen aforistisen kysymyksen are we human or are we dancer) – tällaisia The Killersiltä on totuttu kuulemaan ja tanssilattioilla fiilistelemään.

Human jää kuitenkin valitettavasti Day & Agen huippukohdaksi. Levyllä on toki muitakin hyviä ja tarttuviakin lauluja, mutta myös muutama hämmennystä herättävä tyylikokeilu: Joyride vielä menee jonkinlaisena outona sukelluksena epäsuorempaan rytmiikkaan ja siirappiseen kasarihengailuun, mutta I Can’t Stay on jo todella juustoinen tenorisaksofoneineen ja steelrumpuineen. Mieleen tulee jopa ruotsalainen aikakauden aikuisrocksuuruus Roxette, jolla myös oli Joyride-niminen hitinkammotus. On tietysti mahdollista että viiden vuoden päästä nähdään, että juuri nämä laulut Day & Agella olivat aikaansa edellä olevaa nerokkuutta – nyt ne kuitenkin lähinnä työntävät luotaan.

The Killers on loppujen lopuksi päivittänyt musiikkiaan lähinnä tuomalla lisää 80-lukulaisuutta soundeihin: urut, kaiut, lauluefektit ja rummut ovat elementtejä, joilla tuon megalomanian vuosikymmenen tuntua levyllä tavoitellaan. Suuruus on ja on ollut aiemminkin The Killersin koetinkivi: suuria melodioita ja Flowersin suurta tulkintaa. Ensilevyllä se oli ilman muuta täysosuman kaltainen onnistuminen ja ihmiset polvistuivat popin uusien kuninkaallisten edessä. Mutta tämä suuruuden teema sijaitsee aina musertavan tappion naapurissa: mitä tässä vielä voi suurentaa seuraavalle albumille? Tai miten tehdä vain pientä tai keskisuurta tyylikkäästi, kun on kerran tälle Napoleonin linjalle lähdetty.

Loppujen lopuksi Day & Agella vain syntetisaattorit, soundit ja efektit ovat kasvaneet: uskottava uusiutuminen olisi vaatinut paljon, ja tällä samalla tiellä jatkaminen olisi vaatinut niitä suuria melodioita, joita ensilevyllä oli paljon ja kakkoskiekollakin useita. Niitä Day & Age ei juuri tarjoa.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2009-01-28
Arvostelija : Perttu Kantonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.