Guns n´ Roses – Chinese Democracy

Eipä tainnut Axl Rose, saati levy-yhtiöpomot, 90-luvun kultaisina vuosina uskoa, että “piakkoin tulossa olevaa” Chinese Democracya saataisiin oikeasti odottaa uudelle vuosituhannelle ja peräti kansantasavallan kiivasta keskustelua herättäneiden olympialaisten tuolle puolen. Nyt kun Dr Pepperit on siemaistu ja levy on fyysisesti pihalla mitä absurdeimpien tapahtumien jälkeen, voi hyvällä syyllä kysyä, kannattiko odotus.

Mutu-arvio on se, että Axl Rosen olisi kannattanut pantata levyn ilmestymistä hamaan tulevaisuuteen. Kiertueidensa perumisen, jäsenistön pihalle potkimisen ja vastaavien rokkikukkoilujen ohella bändi, etunenässä Axl, oli särmikäs ja kiinnostava nimenomaan ilmestymistä ikuisesti odottavan ja äärettömän kalliin pitkäsoittonsa ansiosta. Nyt yksi tämän vetovoiman aiheuttajista on poissa, ja toki jo vuosia on ollut selvää, että vaikka levyhyllyille tipahtaisi millainen ässälevy, sitä ei voida ikinä pitää esimerkiksi Appetite for Destructionin kaltaisten klassikoiden veroisena. Tavallaan bändillä ei siis ole levyä julkaistessaan ollut kuin hävittävää. Toisaalta kiekkoa varmasti kaupataan jo nimen perusteella ja sisällöstä huolimatta järjettömiä määriä, eli ainakaan välitöntä elintason laskemista Axlillä ei varmasti ole näköpiirissä. Lisäksi levyyn kohdistuneet järjettömän odotukset ovat tuntuneet vuosien varrella laantuneen hieman realistisemmalle tasolle, eli kenties aika on kuitenkin kypsä Kiinan demokratiavajeen tutkiskeluun.

Uutukainen on toisinaan yksinkertaisesti tylsää kuultavaa. Bändin perinteille uskollinen hard rock sekoittuu moderniin metallisurinaan, vaihtoehtorockin sävyihin ja kolkkoihin konesoundeihin pahimmillaan vain puuduttavasti. Hieman yllättäen mukana ei juuri ole muodikasta runttausta tai epätoivoisen hittihakuisia kertosäkeitä. Neljääntoista kappaleeseen mahtuu niin liian pitkiksi venytettyjä mitättömyyksiä kuin jo Use Your Illusion -levyillä häirinneitä pöhöttyneitä stadionrock-elkeitäkin. Käytännössä levyn peräti 71 minuuttia voi kuunnella läpi siten, ettei montakaan yksityiskohtaa jää mieleen; ylenmääräinen hierominen ja tuottaminen tuntuvat vieneen kappaleista turhan paljon särmää. Puolitoista vuosikymmentä kestäneen tuottamisprosessin jälkeen tätä ei toki voi pitää minään yllätyksenä.

Onnistuneitakin hetkiä onneksi löytyy. Rosen laulusuorituksia on ilmeisesti muokattu studiossa runsaastikin, mutta Shackler’s Revengen kertosäe lähtee joka tapauksessa hienoon lentoon, ja nimikappaleessa sekä Betterissä on paikoin tehokasta groovea. Shackler’s Revengen kaltaisia reippaampia vetoja olisi ylipäätään saanut olla mukana enemmänkin. Pahin rimanalitus tehdään puisevalla Madagascarilla, jonka alkupuoli voisi olla jonkin mitäänsanomattoman rapbiisin tausta. Ylivoimaisesti onnistunein kokonaisuus on aidosti riipaiseva balladi This I Love, joka on oikeastaan ainoa sellainen kappale, jonka aikana levyn julkaisua edeltänyt absurdi farssi unohtuu täysin. Upea sävellys erottuu aina massasta tuotannon puutteista tai ylilyönneistä huolimatta.

Levystä saa jo muutamalla kuuntelulla lopullisen tuntuisen, ristiriitaisen kuvan. Parhaat kappaleet addiktoivat, mutta päällimmäiseksi jää “tässäkö se nyt oli” -hämmennys. Ristiriidat ovat toki olleet bändin leipälaji jo pitkään, mutta paremman kappalemateriaalin ohella kaipaamaan jää yhtyeelle niin ikään tyypillistä asennetta ja miksei raivoakin – Chinese Democracy on kuitenkin metelistään ja joistakin epäkorrekteista elementeistään huolimatta sangen sovinnaista kuultavaa. Studioissa on vuosien varrella vieraillut järjettömiä määriä tuottajia ja muusikoita, ja yksittäisillä raidoilla saattaa olla esimerkiksi kuuden eri kitaristin työnäytteitä. Olisi mielenkiintoista kuulla levy äänitettynä pelkistettyyn Kari Peitsamo -tyyliin.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-12-15
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.