Northern Kings – Rethroned

En tiedä, millaisessa tynnyrissä Warner Musicin edustajat ovat viimeiset kymmenisen vuotta eläneet, mutta ainakaan täällä päässä yhdistelmästä “metallin superkokoonpano” ja “80-luvun klassikot metalliversioina” ei tule ensimmäisenä mieleen “erikoinen konsepti”, kuten saatekirjeessä tunnelmoidaan. Eri bändien nokkamiehistä koottujen “superbändien” tuotokset ovat genrestä riippumatta olleet luvalla sanoen vaihtelevan laatuisia, eikä niin sanottujen kovien nimien mukanaolo takaa tälläkään kertaa onnistunutta lopputulosta – päinvastoin.

Northern Kingsin konsepti edustaa edelleen voimissaan olevaa koko perheen hevibuumia kaupallisimmillaan: monissa yhteyksissä kannuksensa keränneet Marco Hietala, Tony Kakko, Jarkko Ahola sekä J-P. Leppäluoto esittävät pääosin 80- ja 90-lukulaisia elokuva- ja pophittejä. Aikoja sitten läpi lyöneiden sävellysten ja tunnettujen vokalistien yhdistelmä sopii ajatustasolla vaivatta pukinkonttiin, mutta varsin yllättävästi kuulijan olo tehdään tukalaksi mitä erikoisimmilla sovitusratkaisuilla.

Musiikkia voi kuvailla sinfoniseksi kevytmetalliksi, ja vaikutteita lienee kaiveltu ainakin Nightwishin ja Sonata Arctican tuoreimmilta pitkäsoitoilta. Kuuntelu on vaivalloista: esimerkiksi Sealin sensuelli Batman-balladi Kiss from a Rose onnistutaan täysin vesittämään erikoisesti vellovalla rytmityksellä, eikä wannabe-Nightwishiksi venytetystä Bon Jovi -näppäilystä Wanted Dead or Alive ole juuri positiivisempaa sanottavaa. Runsaasti käytetyt sinfoniset osiot ovat muusta musiikista täysin irrallaan killuvaa kliinistä äänimassaa, ja ylipäätään kappaleiden olennaisimmat melodiat onnistutaan monin paikoin häivyttämään itsetarkoituksellisen dramaattisen metelin alle. Häiritsevintä on se, että eritoten orkestraatioihin tunnutaan käytetyn hyvinkin paljon aikaa ja vaivaa, mutta lopputulos on pahimmillaan poikkeuksellisen vaivaannuttavaa kuultavaa.

Miltei täydellisen epäonnistumisen tunnetta ei pääse pakoon, vaikka levyä lähestyisi miten avoimin mielin; sinänsä pätevien laulajien versioinnit eivät tuo alkuperäisesityksiin mitään uutta tai olennaista. Ilmeisesti jonkinlaisiksi kevennyksiksi tarkoitetut tavallistakin kokeellisemmat osiot, esimerkiksi Kylie Minoguen I Should Be So Luckyn vääntäminen Type O Negative -henkiseksi doomiksi ja lopulta punkiksi, viihdyttävät ja koskettavat yhtä paljon kuin virityskuvan tuijottaminen. On äärettömän vaikea sanoa, kuka voisi viiden vuoden päästä olla kiinnostunut kuulemaan vaikkapa Jarkko Aholan version Frank Sinatran tunnetuksi tekemästä My Waysta.

Arvosana : 1/5
Arvostelu julkaistu : 2008-12-15
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.