Legion of the Damned – Cult of the Dead
Euroopan Slayeriksikin tituleerattu hollantilaisnelikko Legion of the Damned saapuu ilahduttamaan maamme tummanpuhuvia tänä vuonna pariinkin otteeseen, ensin FME:hen ja myöhemmin kesällä Tuskaan. Livenä bändi on silkkaa rautaa, eräs ystäväni puhuu ”lapiolla surmaamisesta”. Ongelmaksi onkin yleensä muodostunut energian siirtäminen kuunneltavaan muotoon myös levylle. Cult of the Dead on Legion of the Damnedin neljäs studioplatta, ja toistaa samaa sanomaa kuin kaikki kolme edeltäjäänsäkin – kuolemaa, pahuutta, vihaa, väkivaltaa ja synkistelyä piisaa, eikä hymylle suoda mahdollisuutta. Ei tällaisessa musiikissa tietenkään auvoisuutta tarvita, hymy voisi olla myös tyytyväinen virne juuri oikeanlaisen musiikin kolahtaessa aivokurkiaiseen. Ottaen huomioon Legion of the Damnedin edustaman death/thrash–tyylisuunnan asettamat odotukset, kääntyy bändin monotonisuus sekä itseään toistavuus yhtyettä vastaan, eikä syytä ylenmääräiseen riemuitsemiseen anneta.
Legion of the Damned ei muutamia valonpilkahduksia lukuunottamatta säväytä Cult of the Deadilla mihinkään suuntaan. Levy ei ole erityisen huono, mutta ei mitenkään erikoisen hyväkään. ”Ihan kiva” on ilmaisu jonka käyttämistä pyrin elämässäni kaikissa olosuhteissa välttämään, mutta aina siihen ei anneta mahdollisuutta. Tässä ahtaassa merkityksessä vahvasti liioiteltu (ja epäilemättä bändin itsensä tai levy-yhtiön keksimä) vertaus nyky-Slayeriin osuukin maaliinsa. Samalla tavalla kuin kerran niin vaarallinen metallikenttä ihmettelee Arayan ja kumppaneiden nykymenoa, naulaa Cult of the Dead toivoakseni jo kuolinkorinaansa elämöivän metallibuumin arkkua yhä tiukemmin kiinni. Kun tekelettä vertaa musiikillisesti edellisiin kolmeen julkaisuun, ei eroa juuri ole. Soundimaailma on hieman selkeämpi, mikä kielii Legion of the Damnedin kuluttaneen hieman enemmän euroja teoksensa hiomiseen kuin aiemmin. Yksittäisiä täysosumabiisejä on erittäin vaikea nostaa esiin tasapaksusta massasta, ehkä Pray and Suffer ja nimikappale Cult of the Dead kuitenkin vielä puolustavat paikkaansa ihan kelvollisesti.
Kaikkein hölmöintä tilanteessa on se, että kymmenen vuotta sitten olisin saattanut ajatella ihan eri tavalla. Silloin keskinkertainenkin metalli oli tervetullutta, koska se kaikesta huolimatta edusti vaarallisuutta ja tietynlaista vaihtoehtoista alakulttuuria muuten niin ennalta-arvattavassa populaarikentässä. Hölmö olen kuitenkin ollut lähinnä itse, nielemällä ilomielin kaiken mitä Spinefarm tai Nuclear Blast ovat viime vuosina markkinoille saattaneet. Legion of the Damned ei ole huono bändi, eikä Cult of the Dead läpeensä huono levy. Tämä kaikki on vain kuultu jo niin moneen kertaan, etten edes hampaat irvessä jaksa enää yhtään tylsää ja mukarankkaa death/thrash-levyä. Kun ei uppoa niin ei vain uppoa.
Kuka tulisi ja vaivuttaisi deathit, thrashit, doomit, blackit sun muut takaisin marginaaliin? Toivon tätä siksi, että synnyttääkseen klassikoita, on musiikin tekemiseen suhtauduttava intohimoisesti! Kiihkeä tunteen palo ja elämyksellinen varmuus omasta erinomaisuudesta puuttuu. Äärimmäisessä musiikissa ei ole sijaa keskinkertaisuudelle, tämä tullaan vielä huomaamaan, kun kaiken maailman arikoivusten ja kuorosotien kasvoillemme oksentamat joka kodin metallimarkkinat ennemmin tai myöhemmin tukehtuvat omaan mahdottomuuteensa.
Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2009-01-28
Arvostelija : Ville Kuitunen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.