AC/DC – Black Ice

Kahdeksan vuoden jälkeen tekee Vaihtovirta/Tasavirta paluuta sydämiimme selvittyään voitokkaana taistelusta öljylampun kanssa. Olenko ainoa, jonka mielestä tässä on ihan ripaus ironiaa? Joka tapauksessa yhtye luistelee arveluttavan – vai sanoisinko “ei tarpeeksi arveluttavan” – reittivalinnan vuoksi mustilla jäillä.

Biittihän orkesterilla toimii kuin viipaloitu kvinttileipä – kuivana – ilman margariinia tai turhia harmonisia lisukkeita tai efektipelleilyjä – vuodesta toiseen. Voisiko olla suotavaa välillä vähentää hiilihydraattien saantia ja syödä vaikka hapankorppua tai näkkileipää? Illallistaa kerrankin olohuoneen pöydällä ja pistää oikein kvarttikravatti päälle? Tai edes viipaloida kahdeksasosaslaissien sijaan toisella tavalla? Vaikkapa leipäkuutioita salaattiin? Kenties kansa on kuitenkin niin nälkäinen aussikonduktöörien junan lailla tasaisen varmasti etenevään ikiliikkujamaiseen pumppaukseen, että herää kysymys miksi muuttaa toimivaa konseptia. Ehkä kysymyksessä on sama kansa, joka ei rutiininkyllästämässä, kahviherätteisessä jokapäivässään edes huomaa keskuudessaan viliseviä, verenhimoisia liskoihmisiä?

Läpät sikseen, sillä ei Black Ice harvinaisen viimeistellyistä soundeistaan huolimatta ainakaan minun sydäntäni saa ylikierroksille. Kiekko tuntuu pelifirman vuosipäivitykselle ilman merkittäviä uudistuksia. Olkoonkin sitten, että ravistellaan Pertti Peruskomppi hereille ja kirjoittamaan äkäistä kommenttia siitä, kuinka mikään ei koskaan saa muuttua auringon alla ja kuinka rummut lähtee normaalisti tai sitten lähdetään parkkipaikalle; mutten kuolemaksenikaan keksi mitään hyvää syytä olla sivuuttamatta AC/DC:n tuoreinta lättyä. Lykkään rockintarpeessa autostereoihini jonkun yhtyeen varhaisemmista kiekoista, joista on jopa hankala valita parasta. Uudella julkaisulla kun ei yksikään biisi erotu joukosta siihen tapaan millä toivoisi. Harva se coverkeikka, jolloin ei Thunderstruckia tai Highway to Helliä bändiltä vongata.

Harmonisesti, rytmisesti, melodisesti, dynaamisesti, mutta -kyseisen orkesterin tapauksessa- ennenkaikkea ja eritoten riffeiltään harmaa postikortti maapallon takapihan puutarhatontuista ei yksinkertaisesti lämmitä mieltä sellaisiin celsiuslukemiin, mihin yhtye on standardinsa mennyt nostamaan.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2008-11-18
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.