Noism – ±

Joskus tulee sellainen olo, että kaikenlaisen äärimmäisyyden tavoittelu tietyissä musiikillisissa piireissä on viety jo aivan liian pitkälle: japanilainen Noism on malliesimerkki tällaisesta toiminnasta. Vuonna 1999 perustettu duo vie tällä ensialbumillaan musiikin suunnilleen niin pitkälle kuin mahdollista, jos ei puhuta puhtaasta noisesta. Kaikenmoinen erikoisuuden tavoittelu ei luonnollisesti välttämättä ole pahasta, jos toteuttajalla on tarpeeksi lahjakkuutta visionsa toteuttamiseen. Noismilta sitä lahjakkuutta ei ikävä kyllä vain löydy kuin nimeksi.

Noismin instrumentaalinen musiikki koostuu – ilman minkäänlaista vaihtelua – kitarasta, joka soittaa etäisesti tekniseltä death metalilta ja grindcorelta kalskahtavista riffeistä sekä ylikierroksilla käyvästä rumpuohjelmoinnista. Jokainen riffi on kuultavissa vain ohikiitävän hetken ajan ja jos kuulee jotakin, josta pitää, sitä ei takuuvarmasti kuule toista kertaa. Yleisesti ottaen biisien osat kuulostavat siltä kuin ne olisi jossakin äänieditorissa editoitu liimaa ja leikkaa -menetelmällä satunnaiseen järjestykseen. On tosin ehkä liioittelua puhua biisien osista, kun kyse on näin rakenteettomasta, melkein improvisoidulta kuulostavasta materiaalista.

Ohjelmoidut rummut eivät luonnollisesti yritäkään kuulostaa aidoilta, vaikka käytetyt samplet ovatkin oikeista rummuista nauhoitettuja eivätkä synteettisesti luotuja. Tyylillisesti rummuistakaan ei mitään pysyviä kuvioita löydy ja nekin ovat alituisessa liikkeessä. Nykivä lopputulos tuo mieleen Aphex Twinin Richard D. James Albumin rumpuohjelmoinnit, mutta huomattavasti äärimmäisempinä ja vahvasti metalli- ja grindcore-filtterin läpi ajettuina.

Vaikka Noismin musiikki onkin totaalisen surrealistinen kokemus, ei se mitenkään jaksa huvittaa muutamaa minuuttia pidempään. Kappaleita ei takuuvarmasti erota toisistaan ja julkaisu olisi aivan yhtä hyvin voinut olla single: sen kun olisi kuunnellut kymmenisen kertaa putkeen, niin vaikutus olisi ollut aivan sama kuin tällä albumilla. Tykyttävät rummut ja ohuehko kitarasoundi myös takaavat sen, että päänsärky on alituiseen kolkuttamassa. Parikymmenminuuttisena levy ei sentään varsinaisesti ylipitkä ole, mutta liiallinen äärimmäisyyksien tavoittelu tekee lopputuloksesta ideaköyhän ja tylsän, mutta ei sentään täysin kuuntelukelvottoman.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2008-12-04
Arvostelija : Jukka Jääskeläinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.