Mayhem – Pure Fucking Mayhem
Norjalainen Mayhem tunnetaan suuren yleisön keskuudessa ennen kaikkea synkästä menneisyydestään. Bändin uraa ovat varjostaneet eksentrisen laulajan Deadin itsemurha groteskeine jälkiseurauksineen, kitaristi Euronymouksen kuolema oman bändikaverin puukosta ja lukuisat miehistönvaihdokset. Mayhemista on tullut tietyssä mielessä kaiken sen symboli, mikä skenessä meni vikaan 1980-90-luvulla. Monia onkin kiinnostanut enemmän bändin historian haamut ja black metal -kulttuurin verenhuuruinen melodraama, kuin tuon kaiken pyörityksen alta paljastuva musiikki. Hyvästä tai ainakin näennäisestä yrityksestään huolimatta tuore Pure Fucking Mayhem –dokumenttikaan ei juuri pääse pintaa syvemmälle, vaan tarttuu naiivilla tavalla pitkälti ilmeisimpiin oljenkorsiin. Musiikki jää toiseksi kylmääkin kylmemmän rock-teatterin jaloissa.
Pure Fucking Mayhem on toteutukseltaan hyvin amatöörimainen ja kotikutoinen, mikä on toisaalta ihan viehättävää ja genren puitteissa asiaankuuluvaakin. Rasitteeksi muodostuu kuitenkin ylidramaattinen, välillä Alibin rikosjutuista muistuttava kerronta ja ärsyttävät piano-ambient-pätkät, joilla on mitä ilmeisimmin pyritty luomaan dokumenttiin jännittävää, ellei peräti pelottavaa atmosfääriä siinä pahemmin onnistumatta. Dokumentin suurin heikkous on kuitenkin siinä, ettei se kykene käsittelemään juurikaan Mayhemin musiikkia, tai pohtimaan, mikä teki siitä niin merkittävän bändin black metalin historiassa. Olisi jo pikkuhiljaa aika sellaiselle black metal -dokumentille, jossa genreä ja sen musiikillisia ominaispiirteitä pohdittaisiin muussakin kuin sen lieveilmiöiden viitekehyksessä. Tässä mielessä Pure Fucking Mayhem jatkaa Lords of Chaos –kirjan viitoittamalla shokeerauslinjalla tarjoamatta juuri mitään uutta niille, jotka ovat lukeneet netistä tuhansien teinibläkkiksien jauhamista myyttisistä Deadista, Euronymouksesta ja Varg Vikernesista.
Bändin entiset ja nykyiset jäsenet sen sijaan antavat yllättävänkin harkittuja, selkeitä ja mielenkiintoisia haastatteluja. Tänä päivänä lähinnä insinööritoimiston pomolta näyttävä alkuaikojen rumpali Manheim esimerkiksi osoittautuu hyvinkin elegantiksi ja elämäniloiseksi herrasmieheksi, jonka kypsää analyysiä black metal -skenestä voisi kuunnella pidempäänkin. Nykyään noiseen hurahtanut mies haukkuu muun muassa tosikkomaisen Burzumin, ja sanoo sen olevan ”pelkkää hypeä” ja ”täyttä paskaa”. Yleisvaikutelma on kaiken kaikkiaan sellainen, että pahin ulkomusiikillinen hörhöily on kaikilla jäsenillä taaksejäänyttä elämää, ja nyt tärkeintä on musiikki. Toki poliittisesti epäkorrekti ja tinkimätön asenne on edelleen tallella.
Pure Fucking Mayhem on lopulta ihan viihdyttävä ja mukavan tiivis historiikki yhdestä merkittävimmistä blackmetal-yhtyeistä ja siihen liittyvästä rikosvyyhdistä. Toivotaan silti, että se ei jää viimeiseksi sanaksi, mitä tulee Mayhemiin ja ennen kaikkea sen musiikkiin. Ja miksipä jäisi, porskuttaahan bändi yhä – huolimatta takinliepeessä sitkeästi roikkuvista haamuista.
Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-11-10
Arvostelija : Lauri Myllymäki
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.