Deathchain – Death Eternal

Kun suomalaista 2000-luvun metallimusiikkia tarkastellaan neljännesvuosisadan päästä, niin kuopiolaislähtöisen Deathchainin huomionarvoisimmaksi ominaisuudeksi noussee bändin tahto olla polkematta paikoillaan.

Bändi on viidessä vuodessa julkaissut neljä studioalbumia, kokenut tuntuvia miehistönvaihdoksia, yrittänyt Eurooppaan, pysynyt Suomessa. Deathchainin kaikki albumit ovat olleet ulosanniltaan armotonta thrash-metallin ja death-metallin naittamista. Toisesta huoneesta kuunneltuna tuotanto voisi sekoittua yhdeksi isoksi massaksi nopeaa metallia, mutta keskittyneesti kuunneltuna Deathchainin tuotannossa on ollut varsin selkeästi hahmottuva kehityksen kulku: Deadmeat Disciples -debyytti (2003) paiskoi nuoruuden innolla 2000-luvun death/thrashin kotimaiseksi klassikoksi; Deathrash Assault (2005) nosti kaiken toiseen potenssiin, mutta yksisilmäisenä hukkasi sielunsa; Cult Of Death (2007) esitteli vakavoituneen, tummemman yhtyeen, mutta edelleen musiikki oli sisältä onttoa.

Uudella Death Eternal -levyllä ympyrä on sulkeutumassa. Yhdeksän biisin levy on selvästi Deathchain Mk. II:n tuotos, mutta syvyyksien kierteiden lisäksi yhtye ripottelee musiikkinsa jälleen roppakaupalla tarttuvuutta. Toisin sanoen, yhtyeen thrash-metal ja death-metal ovat jälleen pysyvässä tasapainossa, aivan kuten debyytillään, mutta voimasuhteet vaihtuneina.

Nopeutta ei Death Eternalin biiseistä voi jäädä kaipaamaan. Muun muassa Titans of Black Earth, Plaguethrone, Monolith of Death ja Spheres of Blasphemy edustavat levyn nopeaa reunaa. Tarttuvuutta, nyansseja tai tunnelmaa ei kuitenkaan uuvu nyky-Deathchainin kaahatessakaan. Plaguethronessa on jo selvää rajan ylitystä kylmästi riffittelevän black-metallin puoleen ja kappaleen väliosa sopisi hyvinkin Satyriconin musiikkiin. Monolith of Deathissä puolestaan bändin velka amerikkalaiselle death-metallille tulee perittäväksi. Vaikutteet Nileltä ja Morbid Angeliltä suodattuvat Deathchainin soundiin saumattomasti.

Raskas ja keskitempoisempi materiaali tuo levylle kuitenkin sen ominaispiirteet. Jo toinen biisi Sworn Beneath astuu raskaammin, levyn puolenvälin The Ancient and the Vile on yksinkertaiseen melodiaan nojaten vielä vahvempi tunnelman määrittelijä. Päätöskappale Incantations of Shub-Niggurath on Deathchainin varmastikin persoonallisin kappale. Kappale kutoo levylle pimeän lopun, mutta tuntuu kuin kappale loppuisi kesken, sillä sen tunnelma ei silti ime niin syvälle kuin toivoisi.

Levyn tuotanto on yllättävänkin ohut. Etenkin aivan ensimmäisillä kuunteluilla soundi hiertää, mutta kappaleiden hahmottuessa soundi sulautuu tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Ajoittain kolkko soundi korostaa lopulta musiikin omaehtoisuutta, lohduttomuutta ja periksi antamattomuutta tärkeällä tavalla.

Death Eternalilla Deathchain on päässyt death-metal-painotuksillaan samaan pisteeseen, mihin se pääsi kakkosalbumillaan thrash-metalin suhteen. Death Eternal palauttaa myös uskoa bändiin. Levy toiminee risteyksenä, josta yhtyeen on etsittävä itselleen jälleen uusi suunta ja tavoite. Tällaisenaankin yhtyeen ura jatkuisi vielä kunnioitettavasti, mutta muutoskykyiseltä yhtyeeltä toivoo muutosta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-10-17
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.