Rasmus, The – Black Roses

Matkustaessani junalla Tampereelta Helsinkiin, en vain voi olla ajattelematta, että samanlainen ero, kuin noilla kahdella kaupungilla, on myös alkuaikojen The Rasmuksen kotikutoisella funkrock-ilottelulla ja nykyisten bisnestajuisten stadionrokkaajien ”death popilla”. Rento kylämäisyys on vaihtunut suurkaupungin hampaat irvessä puristettuun eleganssiin. The Rasmus on levy levyltä kasvanut sekä hyvässä ja pahassa, ja Kreikan saaristossa paahtavan auringon alla syntynyt Black Roses on tuon kehityksen ehdoton huippu. Tämä on se viimeiseen asti hiottu ja puunattu, kiva ja kaupallinen levy, jolla maailmanvalloitus taas etenee yhden harppauksen. Siinä on, kuten levy-yhtiöpomo sanoisi, ”kaikki palaset kohdallaan”, mutta minkäs teet: palapelin kokonaiskuva on loppujen lopuksi hieman liian tylsä ja tosikkomainen.

The Rasmus on kyllä aina osannut pop-nimisen palapelin kokoamisen. Kitaristi Pauli Rantasalmi on yksi tämän maan kultasormista, mitä tulee tarttuviin hittirenkutuksiin. Lauri Ylösen laulu on omaperäistä ja taitavaa, ja bändin soitto on viimeisen päälle hiottua. Jokaisesta biisistä voisi periaatteessa tehdä singlen ja hittivideon, ja tuottajan paikalla häärivä legendaarinen hittinikkari Desmond Child on mies paikallaan – ainakin jos halutaan salonkikelpoista MTV-soundia. Tällaisen pop-musiikin viehätys perustuu arvattavuuteen, jolla musiikki soljuu eteenpäin, ja melodioiden helppoon tunnistettavuuteen. Se on tyylikkäimpien varkaiden laji, jossa kierrätys on kunniassaan.

The Rasmus siis tietää ja osaa juttunsa, mutta luulenpa, että nyt siihen on iskenyt jonkinlainen suuren maailman pönötystauti. Black Rosesin ongelma on siinä, että se on ylitsevuotavassa pateettisuudessaan ja täyteen ahdetussa hittipotentiaalissaan puuduttava. Siinä on ihan liikaa tarttuvia melodioita, ihan liikaa täydellisiä stemmalauluja ja varmasti aivan liikaa kliseitä, kuten ”so close/so far”. Syntyy mielikuva illallisvieraasta, joka keskittyy koko ruokailun ajan siihen, kuinka pidellä haarukoita ja veitsiä ja asetella servietti, sen sijaan että keskittyisi keskustelemaan muiden vieraiden kanssa. Black Rosesilla soittava The Rasmus on kyllä ihan kelpo pop-bändi, mutta tällä kertaa se yltää vain hyvällä tahdolla keskivertosuoritukseen.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2008-10-27
Arvostelija : Lauri Myllymäki

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.