Metallica – Death Magnetic
Elämää suuremmilla supersuosituilla rock-yhtyeillä on tapana suistua kriiseihin. 80-luvun rock-suuruus Cult julkaisi parhaat tuotoksensa uransa alkutaipaleella ja keskivaiheilla. Sen jälkeen suosionsa huipulla ollut bändi ajautui kriisiin jäsenten henkilökohtaisten vastoinkäymisten ja ylenmääräisen päihteiden käytön seurauksena. Siinä rytäkässä bändistä lähti basisti; rumpali oli kuollut jo ensimmäisen levyn jälkeen. Rick Rubinin ja sittemmin Bob Rockin suosioon nostattama Cult purki vaikeutensa omituiseksi jääneelle levylle. Rauhoituttuaan ja seestyttyään se levytti raskaan ja äijiintyneen hard rock -kiekon Beyond Good and Evil, joka oli tullut kauas alkuperäisestä, riehakkaamasta Cultista. Tarina on hätkähdyttävän samanlainen kuin Metallican ja yhtäläisyyksiä löytyy muihinkin kriiseihin törmänneisiin suurbändeihin.
Metallica on käynyt läpi kriisinsä, seestynyt ja levyttänyt oman Beyond Good and Evilinsä. Hevisuuruuden kriisiin syöksyminen ja sen purkaminen kestivät kauan, ja väliin mahtui monta puolivillaista tekelettä, mutta Death Magneticilla bändi nauttii taas soittamisesta. Kauas on silti tultu. Vimmainen thrash metal on vaihtunut groovaavaan ja metalliseen hard rockiin, jonka kitaramelodiat ovat paikoin kuin Thin Lizzyllä. Onneksi St. Angerin tyhjänpäiväinen kaahaus ja sitä edeltäneet puolivillaiset ja pateettiset country-renkutukset ovat myös taakse jäänyttä elämää, vaikka viitteitä menneeseen löytyy klassisten albumien lisäksi myös edellä mainitulta kaudelta.
Uudelleen löytynyt soittointo purkautuu energiana. Biisit rullaavat eteenpäin alusta asti vaivattomasti, ja niissä on mainiota draivia. Levyltä välittyy tunne siitä, että levyä olisi kuuntelemassa treenikämpällä, mitä vahvistaa vielä hiomattomaksi jätetyt soundit. Toisaalta tässä piilee heikkous. Ihan kuin vaivattomasta ja groovaavasta soitosta olisi unohtunut se kirkkain terä ja idea. Täyteriffien ja mitäänsanomattomien melodioiden määrä on turhankin suuri. Takavuosina yksi Metallican lyömättömimpiä ominaisuuksia olivat jokaista yksityiskohtaa myöten pikkutarkasti viilatut biisit. Nyt Materiaalia on työstetty vasaralla ja taltalla. Lopputuloksessa tämä käy ilmi siinä, että biisit lipuvat ohi jäämättä potkimaan takaraivoon.
Levyn parhaimmistoa on suoraviivainen ja eniten Thin Lizzy -vaikutteita sisältävä The End of the Line sekä vakavamielisempi, mutta punttia vipattava All Nightmare Long. Myös instrumentaali Suicide & Redemption on komeaa kuultavaa. Unforgivenin saagan kolmas (ja toivottavasti viimeinen osa) lienee vaisuudessaan ja pompöösiydessään levyn heikoin lenkki. Toinen vahva ehdokas tälle sijalle on täyteriffeistä läjään lyöty Judas Kiss. Ensimmäinen hittiviritelmä The Day that Never Comes mukailee kyllä mukavasti Onea, mutta sen loppuhuipennus ei pääse lähellekään esikuvansa tunteenpurkausta tyhjänpäiväisten melodioidensa ja rumputunaroinnin takia. Miesten soittotaidot jatkavatkin tuttua kehitystä: Ulrich räveltää entistä pahempaan malliin ja Hammetin soolot ovat yhä sitä wahilla peiteltyä perustilua, joskin tyyli sopii tälle levylle aiempia paremmin. Hetfieldin ääni on sentään kerännyt lisää karismaa, vaikka tuttua ja turvallista itseään onkin. Trujillo suoriutuu varsinaisesta Metallica-debyytistään ongelmitta, vaikkei basson rooli kovin suuri olekaan.
Paljon hoettu mantra siitä, että Death Magnetic on Metallican paras levy sitten vuoden 1991 Black Albumin pitää paikkansa, vaikkei kummoisesta urotyöstä olekaan kyse. St. Angerin jälkeen olin jo siirtyä kannalle, että bändin lopettamispäätös voisi olla järkevintä. Nykyisen keikkakunnon ja uuden albumin todistaman pienen uudelleensyntymän myötä nuo aatokset voi unohtaa. Vaikkei Death Magnetic varsinainen napakymppi olekaan, on siinä silti selkeää potentiaalia ja lupausta paremmasta. Toivottavasti tässä kohtaa tarina poikkeaa Cultista, sillä Beyond Good and Eviliä seurannut Born into This oli edeltäjäänsä huomattavasti laimeampi tekele. Jos Metallica vielä ryhtyy levyn tekoon, siihen olisi syytä käyttää enemmän aikaa, jotta ylimääräisestä täytemateriaalista päästäisiin eroon. Tällä kiekolla olisi ollut hiomisen ja tiivistämisen varaa.
Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2008-10-07
Arvostelija : Matti Pitkänen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.