Iced Earth – The Crucible Of Man (Something Wicked, Part 2)

Ripper Owensin laulu-ura ei ole ollut ruusuisimmasta päästä. Judas Priestin riveissä mies toimi lähinnä sylkykuppina (osittain syystäkin, sillä keikkamaneereihin lukeutui esimerkiksi purkan jauhaminen kesken brittihevin klassikoiden laulamisen) ja lensikin leppäkeihään tavoin ulos Rob Halfordin palattua täyttämään niittisaappaansa viitisen vuotta sitten. Kun lähes prikulleen sama toistui taannoin Iced Earthin kohdalla, työnantajien kaltoin kohtelema mies alkoi jo kerätä hieman sympatiaa: viimeiseksi jääneellä Framing Armageddon -levyllä homma alkoi jo sujua aika mallikkaasti. Siksi hevipoliisi Matt Barlow’n paluu Jon Schafferin käskyttämään floridalaispumppuun ei olekaan ollut aivan niin suuri riemunkiljahdusten aihe kuin aiemmin olisi voinut kuvitella. Barlow’n vokaaleilla uudelleen äänitetyt Framing Armageddonin raidat eivät säväyttäneet lainkaan samalla lailla kuin Ripperin rääkymät alkuperäiset, ja sama erikoinen tunne jonkin perusluonteisen puuttumisesta jatkuu The Crucible of Manilla.

Olennaisempaa uutuuslevyn aiheuttamassa hämmennyksessä on kuitenkin kappalemateriaalin laatu. Framing Armageddonilla esimerkiksi Setian Massacre ja Ten Thousand Strong olivat kirkasotsaisen tarttuvia hevisävellyksiä, mutta tälle jatko-osalle vastaavia ei ole sattunut mukaan ensimmäistäkään. Schaffer tuntuu olevan mielialasäveltäjä: jotkin studiossa syntyneet innovaatiot ovat olleet suorastaan mestarillisia, kun taas toisinaan herran kitarasta irtoaa vain täysin yhdentekeviä ja herran omaa aiempaa tuotantoa plagioivia jämäriffejä. The Crucible of Manilla musisointi valitettavasti kallistuu lähinnä jälkimmäisten puolelle, ja etenkin kertosäkeiden laadusta tingitään ikävästi. Säkeistöllään Manowarin Hatredin mieleen tuova Something Wicked (Part 3) lähes nousee lentoon ilkeällä tunnelmallaan, mutta kertosäkeen ponneton hoilotus pilaa kokonaisuuden. Divide and Devourissa yhtye kuulostaa vahvasti nykyajan Blind Guardianilta – niin mitäänsanomattomuudessaan kuin kliinisyydessäänkin. Kohokohdiksi on laskettava vaihtelullaan virkistävä ja valtaosin akustinen A Gift or a Curse, jonka paras potentiaali jää kuitenkin hyödyntämättä, sekä lopun mukiinmenevästi rullaava voimaballadi Come What May.

Barlow laulaa toki tapojensa mukaisesti komeasti, mutta ylidramaattinen tulkinta ja turhan monen lauluraidan miksaaminen päällekkäin ärsyttävät toisinaan. Parhaimmillaan herra onkin esimerkiksi Alive in Athensin karuissa lavaoloissa. Myös muissa elementeissä olisi varaa maanläheisempään asenteeseen: latinankielinen kuorohoilotus ei ole ollut uusi juttu enää vuosikausiin.

Purnattavaa löytyy vaivatta myös sanoituksista. Esimerkiksi uutisotsikoista luulisi keksivän kohtalaisesti aiheita kappaleisiin, mutta Schaffer on omistanut bändinsä kaksi viimeistä pitkäsoittoa omille scifi-viritelmilleen. Framing Armageddonilla selvisi, että ihmiskunta on alun perin saapunut maapallolle ja lahdannut sen alkuperäiset asukit sukupuuton partaalle. Aboriginaalit tyhjensivät vastaiskuksi ihmiskunnan muistin, jottei se muistaisi alkuperästään mitään. Kakkososassa syntyy antikristus Set Abominae, joka itse asiassa on yhtyeen levynkansia jo vuosikausia koristanut sarjakuvapirulainen. Veijarin tarkoitus on hävittää ihmiskunta maan päältä kostoksi menneistä, mutta vuosien kuluessa se tulee katumapäälle, havaitsee ihmiskunnassa piilevän potentiaalin ja kunnon perhe-elokuvatyyliin kehottaa ihmisiä parantamaan tapansa, ettei käy huonosti. Aivan Iron Savior -luokan hölmöyksissä ei sentään liikuta, mutta olisi mukava ajatella, että tämän tason muusikoilla olisi oikeasti jotakin sanottavaa.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2008-10-27
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.