Don Caballero – Punkgasm

Rumpuvirtuoosi Damon Che tunnetaan jokseenkin hankalana ihmisenä. Instrumentaalirockin 16-vuotiaana suuruutena tunnettu Don Caballero hajosi vuonna 2000 pitkälti Chen ja kitaristi Ian Williamsin tulehtuneisiin väleihin. Sittemmin soittaessaan Bellini-yhtyeessä Che muun muassa lähti suutuspäissään keikkapakulla kotiin jenkkeihin kesken Kreikan kiertueen, jättäen bändikaverinsa tylysti Hellaan kamaralle. Rumpupalli voi olla myös valtaistuin: autoritäärisiä piirteitä osoittava Che on hieman kuin matikkarockin vastine zeuhl-legenda Magman Christoph Vanderille.

Don Caballeron alkuperäiskokoonpanosta on siis nykyisin jäljellä enää Che itse. Hänen panos ja kädenjälki yhtyeen äänijäljessä onkin kiistämätön. Kitara- ja basso-osastot kykenevät loppujen lopuksi imitoimaan alkuperäistä Don Caballero -sapluunaa, mutta Chen rytmirihmastoja on vaikeampi apinoida. Rumpuvirtuoosi tuntee arvonsa ja viettää yhden miehen rytmiorgioita halki albumin. Hän on samanaikaisesti äänikuvan pohja ja sen huipulla. Kitara ja basso ovat periaatteessa alisteisia, mutta mielenkiintoisen konsensuksen vallitessa. On ilman muuta piristävääkin, että kitara on kerrankin painostettu sivurooliin eikä joutavista sooloista ole pelkoa. Niitä on jo kuultu.

Kurinalaisuudessa on jännittävää jatkuva mahdollisuus kaaokseen ja aggressioon. Kurinalaisuus kiristää tunnelman, mutta ei ole itsestään selvää. Mitä napakammin rytmiä kiristetään, sitä räjähdysherkemmäksi tunnelma käy: irtiotto on pakko saada. Mutta toimiakseen tämän konseptin olisi tosiaan pakko levitä käsiin ennemmin tai myöhemmin. Muutoin lopputuloksena on pelkkää hikeä ilman endorfiiniä. Ajoittain Punkgasm sortuu tähän ongelmaan.

Avausraita Loudest Shop Vac in the World lupaa hyvää. Kärsivällisyydellä kasvateltu jamittelu purskahtaa lopulta kovaääniseen mäiskeeseen. Bulk Eyekin on tunnistettavaa, vanhan meiningin Don Caballeroa, ja Celestial Dusty Grooven kohdalla odottaa yllätys: huhuilevaa laulua – vaikka tähän asti bändin ilmaisu on pidetty rigoristisen tiukasti instrumentaalina! Lisää hymistelyä on luvassa Why Is the Couch Always Wet? -biisissä. Kaunista, mutta kovin steriiliä.

Levyn viimeisenä odottaa nimibiisi, jossa Che vaihtaa päikseen instrumentteja kitaristi Doylen kanssa ja intoutuu jopa ”laulamaan”. Tuloksena syntynyt tapailu tuo vähän mieleen Devon Whip It –helmen, mikä ei lähtökohtaisesti ole lainkaan huono mielleyhtymä, mutta mitä virkaa moisella indiespedeilyllä on? Saako Punkgasm oikeasti arvoisensa päätöksen? Ankea mielikuva ”omaksi iloksi” soittelusta korostuu entisestään. Punkgasm maistuu hyvältä pitkälti assosioituessaan Don Caballeron herkulliseen perintöön.

Lehdistötiedote kehuu levyä erityisen rentoutuneeksi, mutta yhtä perusteltua olisi väittää tämän rentouden olevan päämäärättömyyden aiheuttamaa löysyyttä. Levyltä puuttuu juoni ja jännite, jollaista olisi lupa odottaa. Don Caballero on pioneeri, mutta ottaa turpiin perillisiltään, jotka iskevät tiskiin raikkaita ideoita. Ehkä varovaiset irtiotot kannattaisi lihottaa, ja seuraavalle kiekolle pyytää mukaan vaikka vierailevia vokalisteja. Kukapa olisi esimerkiksi uskonut Jesse Sykesinkään sopivan Sunn O))) -biisin tulkitsijaksi. Rumpufetissit saa nyt jo vähitellen riittää.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2008-11-25
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.