Burst – Lazarus Bird

Progea, progea ja vielä kerran progea. Burst flirttaili jo hyvinkin vahvasti proge-elementeillä edellisellä Origo-levyllään. Nyt ei enää flirttailla, vaan mennään suoraan asiaan.

Örähdyksellä käynnistyvän Lazarus Birdin kahdeksan raitaa ovat lähes kaikki seitsemästä yhdeksään minuuttisia, moniosaisen polveilevia kappaleita. Paletista löytyy edellislevyn tapaan niin rauhallista kuin raivoisaa, joskin viitteitä yhtyeen grind/hardcore-menneisyyteen on enää niukalti. Modernien metalli-ilmentymien rinnalle on yhä vahvemmin noussut perinteisempää progesoundia, niinpä samasta biisistä saattaa löytyä niin aikalaisyhtye Mastodonia muistuttavaa riffijyrää kuin vaikkapa melodisempaa säiettä à la King Crimson. Sävellyksissä on myös annettu enemmän tilaa tunnelmallisille kehittelyille ja melodisemmalle kitaratyöskentelylle.

Yhtyeen puhdasoppisessa siirtymässä progressiivisempaan ilmaisuun on kuitenkin hienoinen särö. Vokalisti Linus Jägerskog kuulostaa nyt siltä ettei oikein tiedä, pitäisikö pysytellä entisaikojen hc-karjunnassa vai kokeilla jotain erikoisempaa murinatyyliä. Lopputulos kuulostaa paikoin väkinäiseltä, mutta se tuo myös rosoisuutta ja tunnepitoisuutta niihin hetkiin kun musiikki uhkaa äityä pelkäksi progeiluksi progeilun takia. Jos puolestaan puhtaasti korkealla äänellä laulava kitaristi Robert Reinholdz olisi päävokalisti, olisi Burst huomattavasti persoonattomampi tapaus. Kahden erityyppisen lauluäänen käyttö on pidemmälle vietyä kuin Origolla ja toimii tällaisenaan hyvin.

Lazarus Bird on yleisesti ottaen monipuolista ja vaikuttavaa musiikkia. Kaikki kappaleet eivät kuitenkaan kanna koko kestonsa. Albumin lopettava City Cloaked on hienosti haikailevaan outroonsa asti jokseenkin tylsähköä puristelua. Neljäs ja myös lyhyin raita Momentum puolestaan kuulostaa siltä kuin yhtye olisi lähtenyt tekemään seesteistä välisoittoa, mutta kärsivällisyys on loppunut kesken. Rähinäpäätös kuulostaa hätäiseltä idealta, mikä saa kappaleen tuntumaan raakilemaiselta täytteeltä muuten loppuunmietityn oloisessa levykokonaisuudessa.

Tämän jälkeen tarjoillaankin sitten kompensaatioksi pari raitaa silkkaa parhautta. Tiukan vimmaisesta pyörityksestä laiskasti svengaavaan outroon vievä Crippled God ja Nineteenhundred uudemman Porcupine Treen mieleen tuovine raskaine junnauksineen ja jazzahtavine torvirönsyilyineen ovat huimia loistoideoiden keskittymiä. Ensimmäinen raita I Hold Vertigo pääsisi sekin tähän valiojoukkoon ilman nokkeluuteensa kompastuvaa lopetusta.

Lazarus Bird on tyylillisesti luonnollinen progressio Origosta, vaikkei sävellystyöltään ole varsinainen parannus. Mutta kuka sanoo että jokaisen levyn tulisi oli toistaan parempi? Tämäkin on muutamaa heikkoa kohtaa lukuun ottamatta loistotuotos. Toivottavasti bändi kuitenkin osaa hahmottaa progressiivisuudelleen jonkinlaisen rajan, ennen kuin siihen iskee Dream Theater -pöhötauti.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-10-16
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.