Neal Morse – Lifeline
Progressiivisen rockin amerikkalaiset sanansaattajat on luotu huomattavasti tukevammalle pohjalle kuin täkäläiset asuntolainayhtiöt. Pääomaa löytyy hajautettavaksi asti, seisoohan Spock’s Beard vieläkin tukevasti omilla jaloillaan, vaikka keulahahmo Neal Morse päätti vuonna 2002 siirtyä kertomaan kristillisempää sanomaa. Tämä ei ole tapahtunut kuitenkaan musiikin kustannuksella, onneksi. Morsen tuorein sooloalbumi Lifeline onkin huomattavasti suositeltavampi sijoitus kuin floridalainen eläkeasunto.
Neal Morsen säveltämä musiikki on Spock’s Beardin ajoista saakka ollut hyvin kaksijakoista. Toista ääripäätä edustaa lähes Dream Theateria muistuttava virtuoosis-polyrytminen runttaus, kun taas toisella laidalla vaellellaan häpeilemättömän tarttuvien, soundimaailmaltaan silotettujen melodioiden ja stemmakuorojen maisemissa. Morselle on kuitenkin suotu lahjoja säveltää pitkiä, moniosaisia kappaleita, joiden punainen lanka ei missään vaiheessa kirpoa tekijänsä otteesta.
Morse ei ole soolourallaan pyrkinyt väkisin muuttamaan Spock’s Beardissa sisäistämäänsä ilmaisua. Levyn aloittava nimikkokappale on Morselle ominaisinta ja ehdottomasti toimivinta ympäristöä, jossa hänen käsittämättömät kosketinsoittajan, kitaristin ja säveltäjän taidot tulevat parhaiten esille. Dream Theaterista lainatun Mike Portnoyn kulmikas soitto toimii Morsen melodioihin pohjautuvassa progessa huomattavasti paremmin kuin rumpalin leipätyöorkesterissa. Leviathanin heavyn ja funk-torvien yhdistelmä pyörittää kuulijaa fuusiojazzin lailla, kunnes Jahven syli saa totaalisesti vallan.
Vaikka kristillisen sanan levittämisessä ei etenkään musiikin muodossa mitään pahaa olekaan, ei sen tarvitsisi terminoida luovuutta. Morsenkin sävelkynästä on kirvonnut ”He is life” -huudahdusten ryydittäminä melko yksitoikkoista materiaalia, jonka soisi jäävän rippileirinuotioille. The Way Home ja God’s Love ovat vielä varsin siedettäviä rallatteluja, mutta kipuraja ylittyy Children of the Chosenin aikana. Onneksi sitä seuraa levyn pakollinen puolituntinen.
Kuusiosainen So Many Roads dominoi albumia jo pelkällä kestollaan ja osaltaan todistaa Morsen olevan vielä vireessä. Tunnelmat nivoutuvat kokonaisuudeksi tavalla, johon vain Neal Morse pystyy. Vaivihkaan laajennettavat teemat ja nerokkaat kertaukset pitävät kuulijan jatkuvasti varpaillaan. Levyn lopettava Fly High palauttaa kuulijan pikemminkin takaisin maan pinnalle, kuin jättäisi leijumaan yläilmoihin. Muutaman kappaleen osalta ruuvin kiristys olisi ehdottomasti ollut tarpeen, mutta fanien tarpeet tulevat näinkin hyvin tyydytettyä. Morsen nerokkuus ilmenee Lifelinella vähintäänkin riittävän hyvin, eikä kristillistä sanomaa voi juuri kiinnostavammassa muodossa kuunnella.
Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-10-10
Arvostelija : Teemu Salo
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.