Alkaline Trio – Agony & Irony
Saanen esitellä teille levyn, joka kilpailee pop-sensibiliteetissään melkein jopa kulta-aikojen Weezerin kanssa. Kannattaa pitää tuolista kiinni, sillä invaasio kentälle tulee hieman yllättävältä taholta; kyseessä on nimittäin yhdysvaltalaisen Alkaline Trion kuudes studioalbumi Agony & Irony. Bändin virallinen valtavirtaistuminenhan tapahtui jo vuosituhanteen vaihteessa, joten varsinaisena shokkina trion MTV-linjaa ei kuitenkaan voi pitää. Lennokkaan puhdasoppinen pop-koukkumateriaali jaksoi silti yllättää, taas, Alkaline Trion alkuaikojen rankempaa soundia edelleen fanittavan kuulijan. Voisin kai aloittaa purnaamisen punk-bändien tekemistä kompromisseista ja juuriensa unohtamisesta, mutta koska aihe on niin kuolettavan loppuunkaluttu jo ennen kuin ehdin siihen koskeakaan, laitan levyn uudelleen soimaan ja päätän keskittyä vain biiseihin.
Jo pikainen läpileikkaus albumin yhdestätoista biisistä kertoo omaa kieltään Alkaline Trion viimeaikaisista kuulumisista: Agony & Irony on yhtyeen debyytti suurella levy-yhtiöllä ja tuottamispuuhiin valjastettu Josh Abraham on tuttu mies muun muassa Linkin Parkin taustavoimista. Asetelma on johtanut bändin tilanteeseen, jossa se voi joko ottaa täyden hyödyn uusista yhteistyökumppaneistaan ja saavuttaa viimein lopullisen läpimurtonsa, joka oli niin lähellä jo edellisen Crimson-albumin kohdalla – tai se voi sortua tekemään täysin särmättömän, ylituotetun levyn.
Agony & Irony alkaa täydellisellä sing-alongilla Calling All Skeletons eikä mukanalaulettavuus ainakaan vähene Joy Divisionin Ian Curtisin muistolle omistetun kakkosbiisin Help Me myötä. Kolmannessa isketäänkin sitten jo kultasuoneen. In Vein on nimittäin helposti yksi viime aikojen nerokkaimmista pop-punk-biiseistä ja levyn ylivoimaisesti parasta antia.
Vakuuttavien biisien suma katkeaa itse asiassa vasta albumin seitsemännen kappaleen, liian hidastempoisen ja laahaavan Live Young, Die Fastin kohdalla. Sitä seuraa ärsyttävä renkutus Love Love, Kiss Kiss, jonka jälkeen bändi saa onneksi aktinsa kasaan ja loppupäästä löytyykin taas ihan varteenotettavia teoksia. Levyn ehdottomiin huippuhetkiin kuuluu myös tummanpuhuvilla kitaroilla alkava I Found Away. Lyriikat ovat tuttua Alkaline Trio -laatua ja kahden laulajan Matt Skiban ja Dan Andrianon yhteistyö toimii saumattomasti niin kuin tähänkin asti, vaikka basson varressa heiluva Andriano hoitaakin vokaaleja aiempaa vähemmän.
Agony & Irony kuuluu niihin kummallisiin levyihin, joista ei pidä, mutta joiden hyvyyttä ei voi mitenkään päin lähteä kieltämäänkään. Biiseissä on enemmän kuin paljon potentiaalia, ja Alkaline Triolle luulisi löytyvän kuulijakuntaa Blink 182:sen ja My Chemical Romancen viitoittamalla tiellä. Minun soittimeeni levy ei enää eksy, se on varma, se kun on näin nolohkosti ilmaistuna aivan liian munaton ja kesy makuuni. Faneja tämä kuitenkin varmasti löytää ilman minun siunaustakin. Albumi on hyvä, mutta miksi, oi, miksi, se on niin kamalan turvallisen kuuloinen?
Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-08-20
Arvostelija : Annina Ahola
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.