Metallica – Master of Puppets

Hevilegenda Metallican St. Anger -uutukaista odotellessa on hyvä vähän muistella menneitä kokonaisuuden hahmottamiseksi. Miten bändin nykytilanteeseen on päädytty ja miksi yhtyettä ylipäätään pidetään yhtenä koko genren uranuurtajista? Miksi se herättää niin voimakkaita tunteita ja toisistaan kaukana olevia mielipiteitä?

Master of Puppets julkaistiin keskellä kultaista 80-lukua, suurimman thrash-metal -buumin aallonharjalla. Levy tosin oli itse suurelta osin nostattamassa kyseistä aaltoa. Loadin ja sen seuralaisen kantrivivahteet, …And Justice for Allin ja Blackin kaupallisuushaukut, sinfonialevyt ja Napster-kitinät olivat vielä kaukaista tulevaisuutta, kun nuori voimansa tunnossa oleva bändi puristi studiossa kaiken energiansa 54 minuuttiin soitannollisesti, tuotannollisesti ja asenteellisesti erinomaista speed/thrash metallia. Edeltäjänsä Ride the Lightningin tavoin Tanskassa Flemming Rasmussenin kanssa purkitettu ns. vaikea kolmas levy ei tainnut tuottaa Bay Arean rähjääjille kummempia ongelmia, sen verran vapautunutta, mutta kuitenkin erinomaisesti soitettua musiikkia Master of Puppets kauttaaltaan on.

Avausraita Battery täräyttää nyrkillä päähän aivan yhtä lujaa kuin muinoin teinivuosinakin. Espanjalaisella kitaralla käyntiin pyörähtävä levyn alkusoitto suorastaan teurastaa kuulijan, melodiat kertovat suoraan millä aikakaudella ja missä merkeissä ollaan. Ulrichin mielenvikaisen tarkka mutta svengaava soitto tuo muassaan Hetfieldin järisyttävän hyvät riffit ja Hammettin nopeat ja juuri oikeisiin paikkoihin ja sopivissa määrissä sijoitetut leadit. Bassolegenda Cliff Burton näpyttelee hänkin omaa tunnistettavaa jälkeään. Batteryn huudahdukset, säkeistön laulusuorituksen loistava sovitus ja taitavat rytminvaihdokset ja bändin erinomainen tyylitaju luovat kokonaisuuden, jota voi hyvin pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista metallikappaleista. Todellinen hiomaton timantti, jossa pienet särmät vain korostavat luonnollisuutta ja tuovat kappaleeseen juuri sen tunteen, mikä täydelliseltä teokselta vaaditaan. Jotkut timantit on hyvä jättää sellaisiksi kuin ne löytämishetkellä ovat.

Nimiraita Master of Puppets on vähintäänkin yhtä legendaarinen kuin Battery. Maapallolla tuskin on ainuttakaan hevibaaria, jossa Master, master-hokemaa ei ole iltojen myötä kuultu. Loistavasti sovitetut sanoitukset istuvat biisiin kuin kuolemaantuomittu sähkötuoliin ja Hetfieldin maaninen ääni ei ainakaan heikennä kappaleen uskottavuutta. Komea akustinen väliosa ja närkästynyt Where’s the dreams that I’ve been after -vaatimus tuovat juuri sopivan määrän vaihtelua siten, että kappale pysyy koossa ja runko kannattelee soittoa koko ajan, tavallaan kuulijan huomaamattomissa. Bändi ei taatusti kalja- ja piripäissään säveltäessään tietoisesti miettinyt millaisia helmiä tuli tehneeksi ja näin jälkeenpäin ei voi kuin ihailla biisien pienempiä ja isompia jippoja, jotka ovat suorastaan nerojen kädenjälkeä. Väliosan jälkeen palataan Hammettin kirkuvan soolon myötä itse kappaleeseen ja lopetus nauruineen on juuri sellainen kuin bändiltä voisi odottaakin. Napakka, ei mitään turhaa tai ylimääräistä, mutta ei myöskään mitään liian vähän. Ei ihme, että juuri nämä nuotit antavat edelleen inspiraatiota ja voimaa kellareissa vääntäville teinibändeille.

Kolmosraita The Thing That Should Not Be hidastelee Lovecraftin hengessä ja tarjosi aikanaan mm. bändinnimen Hybrid Childrenille. Levyn tuttuun tyyliin akustista soittoa hyödynnetään juuri sopivasti ja itse biisi jyrää irti päästetyllä voimallaan taas kerran kuulijan kappaleiksi.

Sanitarium on edelleen aidolta tuntuva kuvaus mielisairaalan elämänmenosta ja on suoranainen ihme, että jokaisen säkeistön sanat muistaa edelleen alitajuisesti ulkoa vuosienkin jälkeen. Monesta kappaleesta ei voi puhua määritteellä “klassikko” yhtä painokkaasti. Pääosin keskitempoinen kappale nopeutuu tyylikkäästi lopussa ja Hetfieldin komeaa laulumelodiaa seuraa sama kitaralla soitettuna hetken kuluttua. En varmasti ole ainoa, joka ei keksi kappaleesta väkisinkään mitään pahaa sanottavaa.

Joskus henkilökohtaisena suosikkinani oli levyn sotakenttien ruumisläjistä kertova kappale Disposable Heroes. Sanat saavat tarkoituksensa läpi sortumatta kuitenkaan yhtään ylenmääräiseen hekumointiin tai ruikutukseen. Musiikillisesti kappale on juuri sitä ominta ja parasta Metallicaa. Raskas kuin höyryjyrä, mutta tarttumapintaa enemmän kuin teflonpannussa. Kenellepä Back to the front -karjaisu ei olisi syöpynyt kiinni selkärankaan? Kappaleen kruunaa suorastaan täydellinen loppurypistys, jossa Ulrich antaa kannuilleen kunnolla kyytiä ja bändi veivaa biisin perusmelodiaa kuin vimmattuna. Jokainen kappale tuntuu juuri kuunnellessa paremmalta kuin muut.

Leper Messiahin antaessa The Thing That Should Not Be -tyyppistä vähemmän ystävällistä palautetta tv-saarnaajista, instrumentaali Orion vie metallistin kuin metallistin nimensä mukaisesti matkalle jonnekin kauan pois. Hyvin yksinkertaisesta mutta erittäin tarttuvasta avausriffistä päästään taas kerran tavarajunamaiseen pysäyttämättömään jyräykseen. Sitä seuraava rauhallinen väliosa on täysin valehtelematta pienine Thin Lizzy -lainauksineen pala kauneinta metallimusiikkia, mitä maailmassa on koskaan tehty. Hammettin ylpeästi nouseva lead todellakin ottaa kuulijan mukaansa ja vie mennessään jonnekin kaukaisuuteen, vaikkapa sitten Orioniin. Musiikin nostattamista tunteista ja muistoista ei mikään mene yli.

Levyn päättävä Damage Inc. on hyvin samantyyppinen rutistus kuin avausraita ja puristaa siten levyn taitavasti loogiseen pakettiin. Jos kommentti on Life ain’t for you and we’re the cure, ei ole helppo sanoa vastaan. Tässäkin kappaleessa kontrastit palvelevat hienosti toisiaan, rauhallisen sunnuntaiajelun mieleen tuova lyhyt alkusoitto saa pian seurakseen Ulrichin mielipuolisen kannutuksen ja bändi laittaa jälleen kerran kuulijan täysin kahville siitä, mitä musiikissa tapahtuu. Kenen tahansa raskaamman luokan bändin perustamista suunnittelevan olisi syytä tutustua esimerkiksi Ulrichin paukutustekniikkaan, säkeistöjen ja soolo-osuuksien sulaviin vaihtoihin ja siihen millintarkkaan asenteeseen, jolla bändi metallinsa soittaa.

Kun viimeiset riffit on lyöty, Master of Puppets on ohi ja kuulijan päässä hetken hiljaista, on helppo tajuta miten paljon tämäkin levy on vaikuttanut lähes kaikkeen raskaampaan musiikkiin mitä maailmassa on tehty Tshernobylin onnettomuusvuoden jälkeen. Täydellisyyttä ei yleisesti ottaen pidetä mahdollisena asiana, mutta Master of Puppets pääsee joka tapauksessa hyvin lähelle sitä. Musiikki on viimeistä piirtoa myöten kunnolla tehty ja kokonaisuudesta ei myöskään sovi unohtaa hyvin sopivaa hautausmaa-sätkynukke-kansikuvaa, joka teemallaan yhdistää monta levyn kappaleista. Myös 80-lukulaiseen malliin tehty nälkävuotta pidempi kiitoslista saa aikaan hymähdyksiä, osansa kun saavat mm. Teenage Mutant Ninja Turtlesit.

Näinä epävakaisina ja lohduttomina aikoina on hyvä pitää kiinni joistakin perusarvoista musiikinkin puitteissa, ja uskon että moni esimerkiksi teolliseen pomppumetalliin kiintynyt voisi kääntää uuden, aidomman lehden elämässään, jos tämä rieska sattuisi korviin. Levyn ilmestymisestä on aikaa, mutta musiikki elää yhtä voimakkaana kuin ennenkin, kommentoi bändi menneisyydestään sitten mitä tahansa. Ei voi kuin toivoa, että Metallican tuleva uutukainen täyttää sille asetetut huikeat odotukset ja ennen kaikkea on ilman kompromisseja tehty rehellinen levy. Aika näyttää.

Klassikko

Arvostelu julkaistu : 2003-06-02
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.