Derrida – Vastakirjoituksia

Hardcorea ja erinäisiä hevivaikutteita risteyttävän Derridan tekemisiä on tullut seurattua mielenkiinnolla parin vuoden ajan. Sokeat mantrat -demo ja Kuoleman makea tuoksu -kasetti olivat jo varsin vahvoja näytteitä viisikon osaamisesta. Sitä on myös tämä viiden pienkustantajan yhteisvoimin julkaistu debyytti-LP. Kahdestatoista raidasta noin puolet on aikaisemmilta pienjulkaisuilta tuttuja uudelleenäänitettyjä kappaleita ja puolet aivan uusia sävellyksiä.

Derridan keskeinen meriitti tällä metal- yms. coren määrittämällä aikakaudella on sorvata luonnollisella tavalla itsensä kuuloista meteliä, joka kaikessa epäsuhtaisuudessaan on hyvin kaukana maailmaa villitsevistä muodikkaista nykyfuusioista. Itse asiassa tässä on jotain äärimmäisen härmäläistä, ja joidenkin kappaleiden kohdalla lähennellään jopa suomihevin estetiikkaa. Pilke silmäkulmassa tai ei, mutta homma ei kyllä toteutukseltaan ole aivan loppuun asti viety. Vai pitäisikö päinvastoin sanoa, että asioita on viety vähän liiankin pitkälle?

Esimerkiksi uusitussa Sokeissa mantroissa puhtaat vierasvokaalit lurittava Tomi Pekkola saa lopputuloksen kuulostamaan Stam1nalta, mikä Lemin lauluveikkoja yhtään väheksymättä, on melkoisen epäonnistunut ratkaisu. Onneksi kappale on sen verran vahvasta materiaalista veistetty, ettei se aivan piloille mene. Taivaspaikka katkeralle taas on alkujaankin ala-arvoisen heiveröistä tekoa. Se tuo mieleen Kara-nimisen joensuulaisyhtyeen, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä asia.

Levyä kuunnellessa toistuu usein ajatus, että varsinkin laulusovituksissa olisi pärjätty yksinkertaisemminkin eväin. Siitä huolimatta Vastakirjoituksia on suurilta osin toimivaa pauketta. Aiemmin kuulemattomista kappaleista parhaimmistoa edustaa ärhäkkä Delirium ja väkevä aloitusraita Myrskyn silmässä. Muuten nämä uudet tuotokset eivät onnistu vakuuttamaan vanhempien sävellysten tavoin. Kuoleman makea tuoksu, Kasvu ja ytimekäs Pieni ihmissuhdelaulu ovat kaikki loistavia esityksiä. Jälkimmäinen sisältää myös levyn oivallisimman sanoituksellisen koukun: Ei rakkaus koskaan kuole, se vain muuttaa muotoaan.

Yhtye on nimetty kuuluisan dekonstruktivistin mukaan, mutta ei sanoituksia kestä suoranaisesti filosofisiksi väittää, vaikka niissä jonkin verran pohdiskelua maailman menosta onkin. Parhaimmillaan laulutekstit ovat kun ne käsittelevät asioita suorasukaisesti henkilökohtaisella tasolla. Pimeissä paikoissa käydään mutta sen myötä opitaan asioita ja kehitytään ihmisinä. Atte Häkkisen hivenen epätoivoisuutta henkivä huutolaulu onkin omiaan välittämään tekstien tunnesisällön.

Kun Vastakirjoituksia julkaistiin helmikuussa olivat odotukset korkealla. Osittain se myös lunasti ne, mutta alkuinnostuksen jälkeen levystä ei muodostunut sellaista tapausta jonka sen olisi toivonut olevan. Silti, tarkistettavan arvoinen tapaus. Toista samanlaista ei nimittäin ole.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-05-27
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.