Mudhoney – The Lucky Ones

”Legendoja ollaan ja myyteiksi tullaan”, julistivat Pentti Saarikoski ja Hannu Salama tiedotusvälineille ryypätessään Tukholmassa vuonna 1975. Seattlelainen Mudhoney taitaa olla matkalla kohti samanlaisia tavoitteita, tahattomasti tai tarkoituksella. Kaksikymmenvuotias grunge-pioneeri on voittanut eloonjäämiskamppailun kenttänsä sisällä. Painava, joskin inflaation kärsinyt ylistyssana ´legendaarinen´ esiintyy Mudhoneyn yhteydessä aina vain useammin, vaikkakin moni tuolle tasolle ylistetty uranuurtaja on hautautunut armotta ajan virtaan.

Mudhoneyn kohdalla onkin jo enemmän kyse kamppailusta paikasta rock´n´rollin historiankirjoituksessa, ja ohimenevyyden aikakausi on armoton. ”The lucky ones are already gone down / The lucky ones are lucky they´re not around”, vokalisti Mark Arm huutaa Mudhoneyn kahdeksannen albumin nimikkokappaleessa. Liekö bändi kypsynyt menneisyyden sitkeästä painotaakasta, jos onnekkaat ovat niitä jotka eivät enää ole pinnistelemässä pysyäkseen priimaosastossa?

Mudhoneyn edellinen albumi Under a Billion Suns yhdisteli bändin patenttivarmaan autotallipunkiin sielukkaita torvisovituksia. Lopputulos oli parhaimmillaan aivan rautaista. Mudhoney säilytti rosoisen energiansa ja jalosti vapaamielistä grooveaan, tuoden monelle mieleen MC5:n High Time -levyn soul-ulottuvuudet. Osoittaa hyvää makua, ettei saman tehokeinon toisintoon sorruta enää tällä kertaa. Mudhoney on päättänyt terästää perusrakenteensa ja pärjätä spontaaniuden keinoin. Tämä räime kantautuu aikapoimusta, jonka sisällä voimasointu on pyhä ja futsista ei luovuta. Mitä nyt avausbiisissä I´m Now kilkkuu tyylipuhtaasti yhden nuotin piano.

Ehkä Mudhoneyn filosofia onkin kuten Arm itse vaikertaa: ”The open mind is an empty mind / So I keep mine closed”. Jospa bändi on todennut, että garagepunkista karkaa liikaa temppuillessa olennainen aines. Raison d´etre on löytynyt ja sitä vaalitaan.

Kypsää asennetta Mudhoney osoittaa myös työmoraaliltaan: Lucky Ones on purkitettu kolmessa päivässä. Rento lopputulos on paitsi konkreettinen osoitus 20 vuoden tuomasta varmuudesta, myös terve ravistelu studion uumeniin unohtuville eilisen toivoille.

Tiukassa ajassa tiukkaan kestoon prässätty levy sisältää monenmoisia herkkuja turhia konstailematta.. Kepeä And the Shimmering Light osoittaa bändin rupisen dynamiikan toimivuuden, The Next Time todistaa saman matelevana rämepunkkina. Tales of Terror irtautuu detroitilaishenkiseen vingutteluun. We are Rising irrottaa ensimmäiset tympääntymisreaktiot Armin venyttäessä narinaansa ja soiton laahatessa.

Mutta vaikka näissä kemuissa on helppo viihtyä, ei kokonaisuus selviä vailla noottia. Sinänsä rapea riffittely kuivuu ja näivettyy ilman leimallisia koukkuja. Muistellaanpa miten unohtumattomia hetkiä bändi on tarjoillut jo pari vuosikymmentä: In´n´Out of Gracen rummutus-pogoilu –vuoropuhelu, Hate the Policen mutkat suoriksi –tyyppinen kaahaus… pieniä mutta tärkeitä tyylikeinoja, joita pitää vanhemmallakin iällä kehdata harrastaa. Esimerkiksi kitaristi Steve Turnerin kiinnostuksen juurimusiikkia kohtaan soisi puhkeavan uudestaan pintaan.

Edellislevy Under a Billion Sunsin voitonriemu jää saavuttamatta, eikä Superfuzz Bigmuffin aikaisten hittien iskukykyä ole reilua odottaakaan. Mutta The Lucky Onesin pyörittyä päätökseensä valtaa levollisuus mielen. Tämän julkaisun elinvoimalla Mudhoney on helposti lunastanut oikeutuksensa räimiä eteenpäin. Pesevätpä konkarit vielä puolihuolimattomasti valtaosan märkäkorvaisista garage-pyrkyreistä siinä sivussa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-06-24
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.