Deicide – Till Death Do Us Part

Death-metallin pioneerien yhdeksäs albumi kalskahti henkilökohtaiselta tilitykseltä – ei jumalaa, vaan jotain maallisempaa kohtaan – heti kun albumin nimi Till Death Do Us Part tuotiin julki. Worthless Misery, Not as Long as We Both Shall Live ja Angel of Agony haiskahtavat jo aggressiiviselle emoilulle, jollekin mihin päin vihjaavaakaan ei olla Glenn Bentonin kynästä totuttu lukemaan.

Sanoituksellisesti Till Death Do Us Part on nimensä mukaisesti Bentonin eroalbumi. Edellisen albumin The Stench of Redemptionin (2006) jälkeen Deiciden pääpiru on käynyt läpi toisen avioeronsa, mistä kummunnut viha on uusimman levyn kantavin voima. Benton kirjoittaa sanoituksensa suorasanaisesti, joskus naiivistikin, eikä hän epäile käyttää viimeisen sanan mahdollisuutta. Hienotunteisuutta edustaa ainoastaan se, että Benton käyttää persoonapronominia sinä, eikä englannin kielessä sukupuolta paljastavaa hän-muotoa. Onpahan kansilehtiseen painettu vielä vastuunvapautus sen suhteen, että sanoitukset eivät viittaa kehenkään elävään tai kuolleeseen; ”jos ne loukkaavat, on omatuntosi huono”, Benton hienostelee – juuri kun oli päässyt kiittelemästä uutta morsiantaan.

Niin, ja on tällä levyllä musiikkiakin.

The Stench of Redemption oli monet yllättänyt ja sittemmin monen tunnustama albumi, jonka voimaperäinen vyörytys palautti Deiciden maineen kohti sitä tasoa, mitä se oli 1990-luvun alkupuolella. Sopimuskurimuksessa keskeneräisiä albumeita tehnyt yhtye oli menettänyt maineensa 2000-luvun alussa, mutta nykykunnollaan sai kaiken sen langetettua varjoon.

Till Death Do Us Part on edeltäjäänsä hitaammin sulava kokonaisuus. Rumpali Steve Asheim on säveltänyt kappaleista synkempiä ja yksitotisempia, ja musiikin voima pilkistää vasta kun albumimittainen kokonaisuus hahmottuu.

Vaikka levy onkin Deiciden tyylisesti pääosin nopeaa ja vyöryvää, niin sisältää se huomattavan paljon myös hitaita ja keskitempoisia kappaleita. Leimallisimpia kappaleita ovatkin levyn instrumentaalinen intro The Beginning of the End sekä toisena kuultava nimibiisi ja outrokappaletta edeltävä Horror in the Halls of Stone. Viimeksi mainitun alkuosa jopa groovahtaa ja doomahtaa, kunnes kappale äityy pikakelaukselta kuulostavaksi Slayeriksi. Kitaristien Jack Owenin ja Ralph Santonellan melodiset soolot korostuvat erityisesti näissä levyn hitaammissa kappaleissa.

Levyn näkymättömämmän rungon muodostavat keskimmäiset kuusi kappaletta, joissa Deicide sortuu varsin voimattomaan ja yllätyksettömään death-metalliin. Hate of All Hatreds ja Angel of Agony erottuvat näistä voimakkaimpina. Bentonin vokaaleissa ei ole enää sitä riittävää hyökkäävyyttä, eikä aiempaa yllättävänkin selkeää artikulaatiota. Soundeiltaan levy on edeltäjäänsä kevyempi, mikä mielestäni heikentää tehoja, vaikkakin kuivakka soundi tekee levystä persoonallisen.

Uuden nousun päätteeksi levy on kelpo, mutta Deiciden standardeilla kepeäksi jäävä. Hienoa kuitenkin, ettei Asheim halunnut tehdä levystä edellisen menestyksen kopiota, vaan vanhakin yhtye pyrkii uusiutumaan omien rajojensa sisällä. Till Death Do Us Part saattaa jäädä Deiciden viimeiseksi levyksi, ainakin sen suuntaisia merkkejä on ilmassa. Tähän olisikin hyvä lopettaa.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-06-05
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.