Portishead – Third

Vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen 90-luvulla surumielistä, samplepohjaista downtempo-kenttää hallinnut Portishead on taas tällä. Kaikkien aikojen henkilökohtaisiin suosikkeihini lukeutuva yhtye teki kaksi kiistatonta mestariteosta ennen vetäytymistään luovalle tauolle. Odotus uuden levyn julkistamisen myötä kasvoi melko mittaviin suhteisiin, mutta heti kuultuani Machine Gunin ensimmäistä kertaa, olivat odotukseni lähestulkoon täysin kadonneet. Kappale kuulosti vähintäänkin luotaantyöntävältä ja olin varma, että tämän yhtyeen voi jo siirtää kultaisten muistojen arkistoon.

No, mitä tapahtui, kun koko levy sitten vihdoin ajautui vapiseviin käsiini?

Olin pettynyt.

Ensimmäisellä kerralla en saanut edes kuunneltua levyä loppuun. En kuitenkaan voinut kohdella vanhaa rakastani niin kylmäkiskoisesti ja päätin, vaikka väkisin, löytää jotain hyvääkin ennen niin riipaisevan kauniista mielitietystäni. Tehtävä ei ollut helppo. Selkeät, melankolisuudessaan ja tunnelmallisuudessaan vertaistaan hakevat melodiat, täydelliset rumpuloopit ja Beth Gibbonsin jumalainen ääni olivat jotenkin hiipuneet ja vesittyneet. Myöskään Machine Gunin kaltaiset revittelevämmät ratkaisut eivät jotenkin mahtuneet kuvaani Portisheadista.

Olisin mieluusti ottanut vastaan uuden Dummyn tai Portisheadin, mutta artisteille näiden levyjen takana vaatimus on kohtuuton. Niin mieluusti kuin menneisyyteen jämähtänyt kriitikko haluaisikin, on muusikoiden mentävä välillä eteenpäin, vaikka se tiettyjä ihmisiä raastaisikin.

Sitten jotain tapahtui. Kolmen ensimmäisen kappaleen aikana kaikkialla oli tuttuja elementtejä, mutta tietyllä tavalla riisutumpana ja kolkompana. Neljännen, The Rip –nimisen, raidan kohdalla asiat alkoivat kuitenkin käydä järkeen. Vähäeleisellä kitaranäppäilyllä alkava kipale kasvaa pikkuhiljaa eteenpäin rullaavaksi tunnelmapalaksi, joka voisi istua kummalle vain aiemmalle levylle. Myös Bethin ääni, joka aivan alussa kuulosti jotenkin epävireiseltä ja irralliselta, istuu kappaleeseen täydellisesti tehden siitä ensimmäisen uuden levyn teoksen, joka sai minut heti surulliseksi ja iloiseksi. Surulliseksi silkan haikeutensa ja kauneutensa ansiosta ja iloiseksi, koska huomasin, että wanha taika ei ollut kadonnut minnekään. Tästä eteenpäin uusi ja vanha tuntuivat olevan selkeämmin läsnä eikä uusi linjaus ollut enää niin vieras.

Tästä eteenpäin pettymykseni hiipui ja tilalle tuli usko siihen, että levy kasvaisi vielä ajan myötä hyväksytyksi kumppaniksi kahden ensimmäisen rinnalle.

Vieläkään, useamman kuuntelun jälkeen, en osaa sanoa viimeistä sanaa levystä. Voin silti sanoa sen, että 3 ei missään tapauksessa ollut se pettymys, jonka pelkäsin sen olevan, ja tiedän sen kasvavan ja aukeavan ajan myötä rutkasti lisää. Täytyy myöntää, että tunnen näin jälkikäteen itseni tyhmäksi, kun edes epäilin, että Portishead olisi tehnyt huonon levyn. Vielä on pitkä matka vanhojen klassikoiden tasolle, mutta uskon, että ajan kanssa päästään ainakin lähelle. Tällä haavaa neljä pistettä jää nipin napin saavuttamatta, mutta ajan myötä numeroa on ehkä syytä korjata.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-06-02
Arvostelija : Olli Ripatti

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.