Opeth – Watershed

Harvaan albumiin on asetettu niin valtavia odotuksia kuin Opethin tuoreeseen aikaansaannokseen. Kolme vuotta sitten julkaistu Ghost Reveries kesti siihen kohdistuneet paineet, mutta nosti samalla yhtyeen seuraavan studioalbumin odotusarvon moninkertaiseksi. Edellisen albumin julkaisun jälkeen Opethin miehistö on muuttunut kahden soittajan osalta. 16 vuotta bändissä vaikuttanut kitaristi Peter Lindgren lopetti perhesyihin ja rumpali Martin Lopez terveydellisiin seikkoihin vedoten. Onneksi Fredrik Åkesson ja Martin Axenrot osoittautuvat jopa edeltäjiään paremmiksi Mikael Åkerfeldtin sävelkynän seuraajiksi.

Opethilla on käsittämätön uusiutumiskyky. Julkaisut ovat Morningrisesta lähtien onnistuneet olemaan samanaikaisesti riittävän erilaisia ja samankaltaisia edeltäjiinsä verrattuna ja tälläkin kertaa uusi tuotos on piirun verran edellistä terävämpi. Herkät ja hyökkäävät tunnelmat ovat täydellisesti tasapainossa ja vastakohtien parhaat puolet saadaan hyödynnettyä koko levyn ajan.

Avausraita Coil johdattelee kuulijan ruotsalaisen kansanlaulun tunnelmiin. Kuin varkain Heir Apparentin kautta päästään tutumpaan Opeth-ilmaisuun, mutta kääntöpuoli on edelleen vahvasti näkyvillä. Jo toisen kappaleen aikana kuulee Åkessonin ja Axenrotin vaikutuksen yhtyeeseen. Soitto on aiempiakin levyjä tarkempaa ja huolitellumpaa, mutta samalla metallimusiikille poikkeuksellisen sielukasta. The Lotus Eater on levyn veikein raita blast-beateineen ja Rhodes-pianolla soitettuine välikkeineen. Kosketinsoittaja Per Wiberg onkin huomattavasti Ghost Reveriesia kuuluvammalla paikalla ja tyylitajuiset kosketinosuudet istuvatkin kokonaisuuteen mainiosti. Hyvin 70-lukulainen teos Burden tuo Opethin musiikkiin jopa hieman virtuoosisia sävyjä, mutta taidonnäytteet pysyvät hyvän maun rajoissa. Kappaleen lopun virityksellä kikkailu saa tosikoimmat varmasti irvistämään, mutta huono vitsi keventää tunnelmaa raskaan Porcelain Heartin edellä juuri sopivasti. Coilin ja Burdenin tunnelmat yhdistetään viimeisessä kappaleessa Hex Omega, jonka ansiosta levy tuntuu loppuvan aivan liian aikaisin. Play-nappulaan kannattaa pitää lyhyt välimatka.

Opethin erottaa muista tämän hetken yhtyeistä sen sisäinen harmonia. Vaikka Åkerfeldt on itseoikeutettu maestro ja keulahahmo, ei hänenkään suorituksiaan alleviivata muiden kustannuksella. Yhtyeen metalli-ilmaisu ei ole sieltä rankimmasta päästä, mutta vastakohtien ansiosta kuolonmetalli vaikuttaa monia kollegojaan tehokkaammin. Watershed ansaitsisi vielä lisätähden teknisestä toteutuksestaan, joka on monen muun seikan ohella Ghost Reveriesiakin vakuuttavammin tehty.

On sanottu, että jokainen suuri yhtye tarvitsee vähintään yhden mahalaskun uralleen. Opethilla ei ole uransa aikana ollut tarvetta tuhkista nousemiselle, vaan julkaisut jatkavat vahvassa noususuhdanteessa, eikä edes inflaation oireita ole havaittavissa.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2008-06-05
Arvostelija : Teemu Salo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.