Paavoharju – Laulu Laakson Kukista

Laulu laakson kukista on levy, jota ei pidä ymmärtää, se pitää tuntea.

Paavoharjun musiikissa suomalaista perusluonnetta hahmottelevat elementit vinksahtavat komeasti yhteen oudolla tavalla tanssivien elektronisten tahtien kanssa. Pääosin levy on kuitenkin orgaaninen, elävä ja alati uudelleenmuotoutuva. Kuvaus Paavoharjusta “laptop-folkina” onkin kuvaava, toki siihen voi lisätä listan vaikutteista virsien, europopin ja Bollywoodin kautta ties minne. Suomalaista kesäpäivää – tai kesäyötä – kuvaavana levynä se on serkku kahden vuoden takaiselle Plainfade-yhtyeen kokeelliselle Aure-levylle, joka sekin vei kuulijan pois arjesta, keskelle luontoa.

Laulu laakson kukista piirtyy mieleen kuin elokuva, suomalainen, mutta enemmän Markku Pölöstä kuin Aki Kaurismäkeä. Savolaisuus ja itäsuomalaisuus kuuluvat rehellisyytenä, eikä Paavoharju tee musiikkiaan kenenkään ehdoilla paitsi omillaan. Levyn elokuvallista vaikutelmaa korostaa myös Leena Uotilan kertojaääni, joka johdattelee tunnelmaa eteenpäin osassa instrumentaalikappaleita.

Paavoharjun kesäjuhlaan johdattelee nyrjähtänyt diskokappale Kevätrumpu, jonka tahdissa tanssivat jo pihan muurahaiset ja leppäkertutkin. Siitä levy siirtyy satamakioskin kautta perinteisempiin tunnelmiin Joose Keskitalon laulamassa kappaleessa Italialaisella laivalla. Etäällä kuuluvat äänimatot ovat kuin kuiskauksia maailmalta, jotka lisäävät sitä tunnetta, että Paavoharjun musiikissa palataan jonnekin; jonnekin jota on nuorena opittu pitämään kotina.

Keskivaiheen Uskallan kuulostaa kuin kirkonparvelta hääväelle lauletulta kesäradiohitiltä. Pian seuraava Kirkonväki puolestaan kuulostaa rikkonaisine rytmeineen ja urkuineen siltä kuin häistään karannut morsian lallattelisi kirkon takana puun juurella, nyppien päivänkakkaraa: rakastaa, ei rakasta.

Levyn kolmannella neljänneksellä musiikin tunne onkin muuttunut vakavammaksi, aivan kuin päivä olisi tullut siihen vaiheeseen, että asiat pitää puhua puhtaiksi. Viimeisen kolmen kappaleen sarjan aloittava Ville Leinosen laulama Tyttö tanssii on jälleen sovinnollisempi ja iskelmällisempi. Sumuvirsi ja nimetön 12. kappale johdattelevat kuuntelijan ulos Paavoharjun kesänäytelmästä.

Paavoharjun musiikkia on mahdotonta kuvailla tarkasti sanoin. Sitä on myös mahdoton palastella siten osiin, että tätä ja tätä muuttamalla levy kuulostaisi vielä paremmalta. Ei, sillä Laulu laakson kukista on koskematon siinä, missä se onnistuu tai vain suoriutuu. Tällaista musiikkia on hieno kokea, ja vain siten sen salaisuus selviää.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-06-08
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.