Paul Gilbert – Silence Followed By A Deafening Roar

Kitaristien sankariteot eivät jaksa enää herättää kovinkaan suurta mielenkiintoa. Mr. Bigissa kannuksensa ansainnut Paul Gilbert taistelee tätä tosiseikkaa vastaan 12. sooloalbumillaan Silence Followed by a Deafening Roar. Kitaristin toinen instrumentaalialbumi tarjoaa onneksi muutakin kuin etydinivaska tuleville shreddaajille.

Levyn alkupuolisko on valitettavan tuttua tiluttelua pakollisine Bach-lainoineen. Jos levyä malttaa pyörittää kahta kolmea raitaa pidemmälle, alkaa kuulija löytää soitosta muutakin sisältöä kuin supernopeat arpeggiot ja kikkailusoolot. Nelosraita Norwegian Cowbell on vielä valitettavan mitäänsanomaton teos, vaikka muutama herkullinen melodinen riffittelypätkä sinnekin on eksynyt. Positiivisella latauksella varustettu I Cannot Tell a Lie esittelee Gilbertin melodista osaamista parhaimmillaan. Levyn ehdottomat helmet ovat kuitenkin hikisen groovaavat Bronx 1971 ja Bultaco Saturno, joissa kuuluu superlahjakkaiden muusikoiden vapautuneisuus ja hauskanpito. Gilbertin heviaikoja muistellaan Racer X– vaikutteisella kappalella The Gargoyle, jonka tarjonta jää erään tukevahkon ruotsalaiskitaristin huonoimpien päivien tasolle. Levyn lopetus Paul Vs. Godzilla edustaa taasen hieman rullaavampaa materiaalia, mutta levyn parhaiden groovailujen tasolle se ei yllä.

Odotetusti albumin muut soittajat eivät juuri taitojaan pääse esittelemään. Rumpali Jeff Bowders ja basisti Mike Szuter hoitavat tonttinsa Gilbertin taustalla varsin mallikkaasti, mutta Emi Gilbertin koskettimet soivat levyllä valitettavan harvoin. Laajempi soitinarsenaali olisi tuonut levylle moni-ilmeisyyttä. Kitaran ollessa pääosassa alusta loppuun nousee uusintakuulostelun kynnys turhan korkealle.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-05-04
Arvostelija : Teemu Salo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.