Gutter Twins, The – Saturnalia

Greg Dulli ja Mark Lanegan, eritoten kaksikosta jälkimmäinen, ovat narkomaaneja ainakin työnteon suhteen. Niin omat kuin kavereidenkin projektit pitävät heidät äänessä ja kansilehtisten krediittilistojen vakiotavarana. Oli sitten kyseessä Queens of the Stone Agen happometalli, Twilight Singersin nokturnaalinen radiorock tai Soulsaversin crossover-elektro, näillä kavereilla on tapana jättää jälkeensä syvää tunnelmaa missä ikinä suutaan aukaisevat. Nelikymppiset puoliveteraanit ovat amerikkalaisen laitapuolirokin luotettavimpia nimiä: intensiteetti ei kärsi, oli kyseessä sitten oma lempilapsi tai puolitutun offshoot-projekti.

Gutter Twinsin kanssa he eivät kuitenkaan ole pitäneet kiirettä. Kaavailut yhteisestä hankkeesta käynnistyivät jo vuosituhannen alussa. Gutter Twinsista on pidetty ajoittain yltynyttä hiljaiskohua jo vuodesta 2003, kun kaksikko ilmoittautui ensimmäistä kertaa kollektiivisen nimen alla. Moni ynnäsi mielessään Afghan Whigsin ja Laneganin kovimpien kiekkojen arvon ja oli varma saavansa timantin. Tuo hartaasti odoteltu albumi on viimein valmis, ja lopputulos on monelle takuuvarma pettymys. Ei mikään ihme, jos hehkutus kumuloituu puoli vuosikymmentä.

Teoriassa kyseessä on oikein sopiva kaksikko. Molemmat ovat tajunneet, että rokkialbumillekin voi tehdä käsikirjoituksen. Tyyleissäkin ollaan koukattu saman perinnön kautta, kumpikin heistä pelastautui aikoinaan pystyyn kuolleen grungen sisuksista mustan musiikin keinoin. Lanegan on vuosien mittaan koulinut itsestään puolihuomaamattomasti modernin ja uskottavan bluesmiehen.

Dulli taas on viljellyt varsinkin Afghan Whigsin aikoina 60- ja 70-lukujen soul- ja r´n´b –estetiikkaa visuaalisin ja musiikillisin keinoin. Tässä mielessä nyt mennään hänen preferenssien komennossa: Saturnaliaa voisi ajoittain erehtyä luulemaan Afghan Whigsin viimeisten aikojen tuotannoksi, mistä esimerkkinä kovin 1965-henkiset The Body ja God´s Children, joista jälkimmäinen piiskataan läpi lähes hypnoottisesti. Dullin menneiden vuosien röyhkeys on saanut rinnalleen harkintaa.

Ennakkoon tarjoiltu Idle Hands on levyn ainoa rokkaus, joka jyrätessään myös onnistuu viettelemään pahaenteisellä orientaalimelodialla. Sen ohella All Misery/Flowers -biisissä Lanegan pääsee todella sisälle tulkintaansa. Yhdessä tehdyistä biiseistä jälkimmäinen istuu parhaiten Gutter Twinsin repertoaariin, heijastellen sekä Laneganin huolen ja hädän varjostamaa laulutyyliä että Dullin hallitsemia popnyansseja.

Irrallisia helmiä tarttuu korvaan tasaisin väliajoin, ja totaalisia fiaskoja löytyy vasta albumin häntäpäästä. Päätöskappale Front Street maistuu jo väkinäiseltä. Dulli yrittää väkisin löytää ääneensä petollista lakonisuutta, mutta haukotusreaktio on väistämätön ja levystä tahtoisi jo päästä eroon. Kuulijan valtaa hieman petetty olo, ikään kuin kunnollisen loppunäytöksen miettimisen sijasan aika olisi kulunut kaljanjuontiin. Tästä on vaikka 1965-albumin Omerta / The Vampire Lanois -päätöskaksikon värisyttävä tunnelataus hyvin kaukana.

On tietysti vaikea olla vihainen levylle, jolla esiintyy näin autenttisesti musiikkiaan elävä kaksikko. Kuulijaa piinaa kuitenkin avuton ja voimaton tunne yrittäessä väkisin etsiä syvyyttä kliiniseksi kuihtuneesta yleisilmeestä. Epäilenpä kyllä, että Dullin kynäilemän I Was in Love With Youn pidättää keskikastissa vain pliisu tuotantojälki. Perässä seuraava Lanegan-helmi Bête Noire yhdistää tylyä melodiaa pehmeisiin rhodes-urkuihin, jotka ovat kerrassaan mahtava oivallus. Missä muut vastaavat finessit?

Saturnaliasta ei kovallakaan tahdolla jää mieleen unohtumattomia hetkiä, joskaan sellaisia on turha aina hakeakaan. Päivänvalon mentyä ja mielen rauhoituttua levy antaa itsestään jo paljon enemmän. Mutta silti erityisen raskauttavalta tuntuu se karvas tosiasia, ettei Saturnalia ole mielenkiintoinen kokonaisuutena. Levy on epäilemättä tekijöidensä loistavan menneisyyden vankina, mutta kaksijakoinen suhde albumiin ei riitä. Hyllystä kyllä löytyy kosolti levyjä, joiden ajatonta arvoa ei tarvitse epäillä. Jo pelkästään näiden herrojen kädenjälkenä. Ehkä ensi kerralla kaverukset tajuavat, ettei vuosikausia vatvomalla synny luonnolliselta kuulostavaa jälkeä.

Saturnalian sisälehdellä on valokuva, jossa parivaljakko istuu nauraen baaripöydän ääressä, Dullin peittäessä kasvonsa. Albumin kokonaisarvon valjetessa ei voi olla miettimättä kuvan piiloviestiä. Räkättääkö kaksikko yleisön odotuksille mestariteoksesta?

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-04-10
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.