Herra Ylppö & Ihmiset – Sata Vuotta

Herra Ylppö uhosi tekevänsä Suomen ensimmäisen post punk -albumin ja siinä ohessa pelastavansa suomirockin. Päätä ei tunnu Maj Karman solistilla huimaavan, vaikka ihmekö tuo, sillä mies on omien sanojensa mukaan libertiini ja labiili jätkä. Nerot ovat usein vaikeita ihmisiä, mutta onko Herra Ylppö vain ihmissuhteissaan epäonnistunut ja itsestään liikoja luuleva suunsoittaja?

Sata vuotta on tuttuun tyyliin levy, jossa Herra Ylppö ruotii kariutuneita ihmissuhteitaan. Jo kansilehteen on kirjoitettu isolla lause: se mistä tässä laulan on se mitä tapahtui. Tässä ei ole toisaalta mitään uutta, sillä jo Maj Karman yhteydessä Ylppö väitti kaiken olevan totta. Todenperäisyyden alleviivaaminen ei tuo itsessään kappaleille lisäarvoa, elleivät tarinat ole kiehtovia ja tunnelmat käsinkosketeltavissa.

Varsinaisesta soolotuotannosta ei ole kysymys. Tekstit ovat syntyneet Herra Ylpön kynästä, mutta osa kappaleista on sävelletty yhdessä kitaristi Hamid Moenin kanssa. Herra Ylppö oli hukassa kevyemmän ilmaisunsa kanssa viimeisimmillä Karma-albumeilla, mutta nyt hän kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Karmapeikko vaanii muutamien raitojen yllä, mutta Ihmiset ovat onnistuneet jättämään levylle oman kuuluvan kädenjälkensä.

Alku toimii introna jylhän komealle Kleopatralle, jossa koneet sävyttävät tummasävyistä rockausta. Tällaista lähestymistapaa olisi toivonut levylle jopa enemmänkin. Sata vuotta on klassinen radiobiisi, joka saa onneksi uutta potkua muiden kappaleiden ympäröimänä. Teema on vanha tuttu: kaukorakkaus ja häntäheikiksi paljastuva mies.

Kyynisten rakkauslaulujen keskeltä nousee esiin viaton Videovuokraamon tyttö –kappale. Se on kuin puhtoinen päiväuni keskellä muuten niin turmeltunutta maailmaa. Ja sellaisena Ylppö haluaa sen säilyttää, enkä sitä yhtään ihmettele. Levyn huippuhetkiin voi laskea myös Mellakan, joka on samaan aikaan kaunis, koskettava ja raadollinen. Laulussa eletään punk-estetiikan mukaisesti vahvasti roihuten, eikä loppu tule kenellekään yllätyksenä.

Kahdentoista raidan joukkoon mahtuu myös täytemateriaalia. Porno on tyly, mutta lopulta turhan yksitoikkoinen kappale, jonka loppuhokemaan on saatu upotettua viittaus Kubrickin Kellopeliappelsiiniin. Tyttö epäkunnossa kallistuu turhan paljon teinirunouden puolelle, eikä kappale muutenkaan herätä suuria tunteita. Kurssia tarkistetaan pian ja viimeistään tyylikäs päätösbiisi Loppu nostaa levyn takaisin raiteille. Suhde päättyy, sohva sahataan kahtia – mutta ennen kaikkea omat heikkoudet tuodaan julki niitä häpeämättä. Oppiiko Herra Ylppö koskaan? Ja jos oppii, mistä hän sitten laulaa?

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-03-26
Arvostelija : Jukka Kastinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.