Downstairs – Oh Father

Eihän tämän pitänyt olla keskinkertainen levy?

Downstairsin viimeiseksi omakustannejulkaisuksi jäänyt Coward Constrictor Cries for Chivalry sai allekirjoittaneen kiemurtelemaan iloisena muutama vuosi takaperin. Täten tieto yhtyeen levytyssopimuksesta ja ensimmäisestä albumista otettiin ilolla vastaan, vaikkakin perinteisin pessimistis-realistisin odotuksin.

Nyt kuukausi sen jälkeen, kun pyöräytin Oh Father -albumin ensimmäistä kertaa soittimessani, pää kysyy ensimmäisenä, mikä on ajankohdan merkitys suhteessa yhtyeen musiikista pitämiseen. Miksi eilen, miksi ei tänään? Downstairsin musiikissa tykättävin puoli minulle on ollut yhtyeen vilpitön, ylitsepursuava energisyys. Sen kuulee tältäkin levyltä, kun oikein kuuntelee, mutta kun minä en haluaisi; haluaisin, että se tulisi silmille, kaappaisi lattialle, humalluttaisi nuoruudellaan.

At The Drive-In ja The Blood Brothers, tulipa sanottua, jollet tiennyt. Yhtye taivuttaa edelleenkin huutonsa ja mäiskintänsä populaaristi tarttuvaan muotoon. Oh Father poukkoilee, mutta Downstairs on saanut etäisyyttä pienlevyjen esikuvilleen. Kappaleet etenevät aavistuksen suoraviivaisemmin, vähemmän hullummin. Myös brändimäinen syntikkasoundi on sysätty taemmas.

Tarttuvuutta yhtye on kuitenkin saanut kappaleisiinsa laittoman paljon. Levyn keskivaiheen kombo Pale Cannibals, Under The Horse, herättävä instrumentaali Goddamn Electric Pecker sekä sen päälle eniten huutava ja riuhtova Nailfiles to Your Bones edustavat sitä, mitä olisin toivonut koko levyltä. Koukkuja. Hulluutta. Vapisevaa alahuulta. Rohkeutta. Näiden kappaleiden vastapainoksi on kuitenkin liuta muita, jotka paperilla palavat samasta innosta, mutta kuunnellessa vain soljuvat ohitse. Viimeisenä kuultava “nimibiisi” There’s a Barrel, There’s a Flood tosin nousee omassa metelöivässä eeppisyydessään koko levyn kohokohdaksi.

Paluu kysymykseen musiikin kuuntelemisen ajankohdasta on oleellinen. Jollekin toiselle jossakin toisessa elämäntilanteessa tämä levy on varmasti suurien tunteiden herättäjä. Ehkä itsekin kiroan sanani ensi viikolla tai vuoden päästä.

Downstairs on taitava yhtye, ja ensialbumiin ehtiessään se on ennättänyt karsia lapsentaudit soundistaan. Jos yhtye maailmanvalloitukseen mielii, niin tyylilajin parasta ennen -päivämäärä epäilyttää. Mitä sitä muista. Jos yleisö on vastaanottavainen, yhtye ei ainakaan itse jätä tekemistään puolitiehen.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2008-03-03
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.