Samettivallankumous – Täällä Mies, Kuuleeko Nainen?

Samettivallankumouksen debyyttilevyn synnytyksessä ilmeni pieniä komplikaatioita. Albumille päätyneet sävellykset alkoivat muotoutua bändin ollessa vielä nimeltään Ville Härkönen & Velvet, mutta kaikki – jos edes mikään – ei mennyt niin sanotusti ihan kuten elokuvissa. Yhtyeen uudet sävellykset tuhoutuivat jäljettömiin levytysvaiheessa, ja hämmentävä onnettomuus sattui vieläpä kahteen otteeseen. Bändi päätti aloittaa työn alusta vielä kolmanteen kertaan, mutta puhtaalta pöydältä alettiin tehdä jotain perusteellisesti eri tavalla. Laulukieli vaihtui kotosuomeen, ja kantrivaikutteisesta levystä tuli vierailevien tekstittäjien kokoontumiskirjoitukset, rivejä on saatu niin elokuvaohjaaja Markku Pölöseltä, vokaaleissa vierailevalta Mariskalta kuin apulaistuottajana työskenneeltä Ville Leinoseltakin.

On mielenkiintoista, kuinka universaalit rockmusiikin teemat universaalilla englannin kielellä laulettuna ovat suomen kielelle käännettynä se piirre, joka ankkuroi Samettivallankumouksen konseptin niin syvälle suomalaiseen maaperään. Ainakin omalla äidinkielellä vastaanotettu musiikki saa automaattisesti tuekseen enemmän ajattomuutta kuin musiikki, jota vieras kieli pidättää syleilemästä kuulijaansa.

Toisaalta on mielenkiintoista pohtia, miten kokonaisuus toimisi jos sama tekstuaalinen sisältö käännettäisiin angloamerikkalaisille kielikuville ja ilmaisuille. Pystyisikö tuolloin sitä kliseisen myyttistä suomalaisuutta, nöyryyteen patistavaa pakkasta aistimaan, vai onko näissä tarinoissa mitään leimallisesti ugrilaista? Kuten joensuulaisyhtyeen debyytin komeassa avauskappaleessa Ameriikka lauletaan, ”On kielo Karjalan nyt keltaruusu preerian”. Oivaa.

Ville Härkösen lauluääni on tämän paletin voimakkain sävy. Hänen voimakas ääni asettuu usein hienoisesti siihen nuotin kupeeseen, mutta kaikessa herkkyydessään se on riittävän verevä ottamaan määrätietoisesti kuulijan huomion, vaikka ajoittain laulumelodiat sahailevat mielikuvituksettomasti. Venyttelevä intonaatio käy jo kiusallisuuden puolella, mutta rohkeus itsessään on tervetullut luonteenpiirre vokalisteille.

Soitannollisesti Samettivallankumous osaa viihdyttää ja vakavoitua sangen suvereenisti. Albumi tarjoaa leppoisaa kantrirokkia , kuten Marko Haaviston sanoittama, kovin poutahaukkamainen Siitä vaan osoittaa, hauskasti kompuroivaa kitarasooloa myöten. Painostavasti ryömivä tunnekuohu Painajaista on taas esimerkki tyystin toisesta äärilaidasta, ja Hassisen koneessa vaikuttaneen Hannu Porkan perkussiot maalailevat Tom Waits -tyyppisellä luukalkuttelulla pimeitä varjoja. Jääkelloissa trumpetti ja morriconemaiset kitarat tekevät fiiliksestä liki elokuvallisen.

Härkönen ja kumppanit tuntuvan löytäneen luonnollisen tyylinsä, joka tarjoaa väylän voimalle ja vienoudelle. Toivottavasti yhtye ei pelkää isomman mittakaavan sovituksia, tämä albumi nimittäin antaa todellisia viitteitä tyylitajusta ja musiikillisesta uteliaisuudesta. Samettivallankumouksen hieno missio on suoraselkäisyys ja lempeä itsetietoisuus myös pehmeämpien tunteiden kiteyttämisessä – kaunis samettikin voi elämän kuluttaessa likaantua ja revetä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-01-03
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.