Petteri Sariola – Silence

Unohtakaa basso, jättäkää sähkökitarat omaan arvoonsa ja antakaa rumpujen pölyttyä nurkassa, sillä yhdellä akustisella kitaralla hoitaa kaikkien tontit. Sillä edellytyksellä tietysti, että kitara kestää soittamista. Petteri Sariola todistaa tämän seikan kekseliäällä debyytillään, jolla mies soittaa akustista kitaraa kehittelemällään slam-tyylillä.

Tyylinä slamia on selkein verrata basson slappaamiseen ja toisaalta warr-kitaraan ja stickiin. Kitaralle tarjotaan peukkua niin että lastu lentää, ja Sariolan sormet tuntuvat ehtaan warr-tyyliin jokainen omalta itsenäiseltä instrumentiltaan. Jälki on melkoisen perkussiivista ja väkivaltaistakin: useampikin kitaranraato taisi löytää viimeisen leposijansa studion roskakorista. Mesenaattia Sariolan puolestaan kannattaisi etsiä esimerkiksi Salvekvickin suunnalta, mikäli levyn takakannesta mitään voi päätellä.

Vaan se tekniikkajauhamisesta. Mestarillinenkaan tekniikka ei yksin riitä kantamaan kokonaista levyä, sitä varten tarvitaan niitä biisejä ja tyylitajua. Juuri tämä erottaa Sariolan kaiken maailman farereista. Tekniikka palvelee biisejä ja sitä käytetään biisien ehdoilla, ei toisin päin. Sariola ymmärtää tämän ja osoittaa samalla olevansa paitsi häikäisevän taitava, myös lähes pettämättömän tyylitajuinen muusikko.

Levyn kymmenestä kappaleesta seitsemän on instrumentaaleja ja loput kolme laulettuja biisejä. Tämä on ainoa napinan aihe, minkä biisimateriaalista löydän, sillä lauletut kappaleet rikkovat ikävästi kokonaisuutta ja pudottavat yhden pisteen arvosanasta pois. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat huonoja, päinvastoin. Eritoten nu-souliin kallellaan oleva nimikappale Silence on erinomainen, mutta väärässä paikassa. Pelkästään instrumentaaleista koostuva levy olisi vahvempi esitys, vaikka tiettyä tarttumapintaa olisikin tuolloin vähemmän.

Muuten heikkoja hetkiä saa hakea. Levyllä kuullaan sekä rauhallisempaa, perinteisempää näppäilyä että villin oivaltavia slam-paraateja, joissa Sariola kuulostaa akustisensa kanssa yhtä aikaa rumpalilta, kitaristilta ja spiidiä vetäneeltä Les Claypoolilta. Tästä hyvänä esimerkkinä suosikkikappaleeni Prime, joka yhdessä avauskappale Stompin kanssa tutustuttaa hyvin Sariolan maailmaan. Klassisesta kitaramusiikista, jazzista, bluesista ja soulista ammentavat kappaleet ovat kauttaaltaan hienoja nyansseja täynnä, ja sävellys- sekä sovitustyö on loistavaa.

Kokeillaanpas tiivistää koko pointti yhteen lauseeseen: Silence ei ole tekniikkabrassailua, se on hienoa ja inspiroivaa musiikkia aina Stompista Pat Methenyn rauhallisen One Quiet Nightin mieleen tuovaan lopetusbiisiin Mothersongiin asti. Se on myös parhaimpia ja mielenkiintoisimpia debyyttejä miesmuistiin. Sariolalle on hankala valtavirtasuosiota povata, siihen tämä on hieman turhan koukeroista, mutta on helppoa nähdä mies tulevaisuuden kulttinimenä. Täältä tähän Spockin sanoin: Live long and prosper, Petteri.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2008-01-31
Arvostelija : Juho Leppänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.