Nightwish – Dark Passion Play

Vaikka metalli onkin keikkunut musiikin valtavirrassa jo vuosia, oikeastaan vasta Nightwishin viimeisimmän kokoonpanomuutoksen voi sanoa todella nostaneen genren suurimpiin otsikoihin ja kansan syvien rivien huulille. Parhaimmillaan aivan hysteeriseksi yltynyt mediakohu on toki tasoittunut, mutta yhtyeen tunnettuus on tällä hetkellä sillä tasolla, ettei kuudennen pitkäsoiton julkaisu taatusti jää huomaamatta syrjäytyneemmältäkään rantojen mieheltä.

Roskalehtien kansiin asti päätynyt Tarja Turusen ja muun yhtyeen nahistelu tuo väistämättä väriä levyn kuunteluun. Kun eripuraiset tahot ensin selvittelevät välejään lööpeissä ja perään Nightwish julkaisee levyn, jolla erotettu laulaja ja tämän siippa teilataan, syntyy väistämättä mielleyhtymiä esimerkiksi läpeensä naurettaviin Eminemin ja tämän äidin välisiin vuoropuheluihin, jotka tapahtuivat kappaleiden välityksellä. Nightwishiä ei kuitenkaan voi syyttää erityisen tarkoitushakuisista lausunnoista, eikä tilanne olisi sama, jos bändi olisi saanut selvittää ongelmansa kaikessa rauhassa, joten ilkeät ajatukset pitää yrittää jättää omaan arvoonsa.

Luonnollisesti albumin suurin kysymysmerkki oli uuden vokalistin kyky astua edeltäjänsä saappaisiin. Tosiasia on se, ettei Turusen millintarkaksi koulutettua mutta samalla kovin tunteetonta ääntä kaipaa hetkeäkään, vaikka Anetten suoritus tietyllä tapaa viekin yhtyeen soundia lähemmäs sen keskieurooppalaisia klooneja. Sopeutumista ei haittaa se, että Ruotsi vie rintojen mitalla voiton Kiteestä englannin ääntämisessä.

Suoraan laulajanvaihdosta käsittelevistä kappaleista ylivoimaisesti onnistunein on levyn käynnistävä The Poet and the Pendulum, jonka ensimmäinen viisiminuuttinen naittaa vihdoin onnistuneesti Nightwishin metallin ja Hans Zimmer -mallisen elokuvamusiikin. Kertosäe on erinomaisen tarttuva, ja sinfoniaorkesterin pauhu nostaa parhaimmillaan karvat pystyyn. Tuomas Holopaisen aiemmilla vastaavilla tuotoksilla klassinen musiikki on tuntunut roikkuvan mukana muodon vuoksi, eikä sen potentiaalia ole todella kyetty hyödyntämään, mutta nyt soitinarsenaalille on löydetty sopivaa käyttöä. Holopaisen ja mukana prosessissa olleen säveltäjä Pip Williamsin aiempaa parempi onnistuminen klassisissa osuuksissa sekä vokalistin suoritus saavat ylipäätään yhtyeen soimaan orgaanisemmin kuin pitkään aikaan. Levyn äänityskustannukset olivat juuri orkesterin käytön johdosta tähtitieteellistä luokkaa, mutta jo The Poet and the Pendulumin vuoksi toivoo, ettei ratkaisua tarvitse katua.

Lähes vartin mittaiseen avausraitaan on valitettavasti jollakin ilveellä onnistuttu sijoittamaan myös levyn heikoin hetki: basisti Marco Hietala lauloi pari vuosikymmentä sitten Tarotissa kuin nuori jumalsankari, mutta itsetarkoituksellisen vihainen raspiääni, jota leppoisa savolainen nykyisin valitettavan usein käyttää, on tuskaista kuunneltavaa. Heleälle naislaululle ja keveille koskettimille on toki hyvä hakea vastapainoa, mutta ainakaan tällaisilla raskailla elementeillä se ei onnistu luontevasti.

Orkesterin parin viime levyn singlevalinnat ovat jättäneet kylmäksi kolkkoudellaan, mutta Dark Passion Playlla niissä onnistutaan: eteerisen kaunis ja yllättävänkin minimalistinen Eva vakuuttaa välittömyydellään ja tuo mieleen Lieksa!-elokuvaan sävelletyn While Your Lips Are Still Redin. Amaranth puolestaan on pirteä ja suoraviivainen peruspoppis, jolle voi povata runsasta radiosoittoa.

Hietalan säveltämä The Islander ja etenkin tyylikkäästi rullaava instrumentaali Last of the Wilds kanteleineen tuovat mukaan pirteää kansanmusiikkipoljentoa, ja Marcelo Cabulia solvaava Master Passion Greed päättyy nerokkaaseen yksityiskohtaan, kun sinfoniaorkesterin torvisoittimet yllättäen vetävät homman farssiksi. Maukkaita pieniä nyansseja on muutenkin ripoteltu ympäri levyä.

Cadence of Her Last Breathilla tuntuu tapahtuneen jonkinlainen ajatuskatko. Angstinen kertosäe, modernisti jurmuttavat kitarat ja Hietalan innokkaasti hönkimä “Run away, run away” tuovat mutkitta mieleen Evanescencen. Persoonallisuutensa säilyttääkseen Nightwishin olisi hyvä pysyä mielikuvissa niin kaukana amerikkalaisista uusiometallisteista kuin mahdollista.

Lähes 76-minuuttiseen pakettiin mahtuu toki myös tuotoksia, jotka eivät herätä suuria tunteita, mutta vahvimmat osuudet ovat siinä määrin onnistuneita, että Holopaiselle on nostettava hattua. Aikamoinen saavutus on sekin, ettei levy megalomaanisesta pituudestaan huolimatta juuri uuvuta kuulijaa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2007-09-27
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.