Thurston Moore – Trees Outside The Academy

Minä pidän kovasti Sonic Youthista, joka on rakas yhtye lukemattoman monelle muullekin. Mutta käsi ylös se sitkeä sissi, joka ei totuuden nimissä ikinä ole kyllästynyt bändin kakofonioihin ja eksyneisiin kokeiluihin? 1990-luvun alun jälkeen bändi alkoi olla vallankumouksellisen ajattelunsa vanki ja jahtasi häntäänsä kaavamaisen hälyn ristitulituksella. Vuosituhannen vaihteen lähetessä varovaiset melodiat puhalsivat uutta elämää vaihtoehtopioneeriin. Murray Street oli ehkä ensimmäinen esimerkki onnistuneesta yrityksestä naittaa ”reinventing the guitar” –filosofia ilmavampiin melodioihin. Semianarkistinen seestyminen onnistui tyylillä, ja tämä levy on suoraa jatkumoa tuolle lipumiselle kohti melodisempia irtiottoja.

Juuri nuo kepeämmät finessit, jotka eritoten Rather Ripped -albumilla korostuivat, ovat se voimavara jota Sonic Youthin keulilla mesoava 49-vuotias Thurston Moore hyödyntää sooloalbumillaankin. Äänialaa vallitsevat akustiset instrumentit, Samara Lubelskin viulu, selkeästi jäsennellyt rakenteet ilman pakonomaista syventymistä metelin ytimeen, toki myös ajoittain kokeilevammin. Dinosaur Jr:n nokkamiehen J. Mascisin kotona on syntynyt vaihtoehtorokin perinteisiä ja kokeilevampia aineksia hyödyntävä levy, joka pysyy kasassa.

Särökitaran voima yksinkertaisesti tehostuu, kun sille piiskaa energiaa akustisen terävä ääni ja kannattelee jousien luonnollinen eteerisyys. Vähäelein kauneus on kahlitsevaa, ja sopivan täysi ääniala tekee levystä tunnistettavan. Vanhan Sonic Youth –klassikon tyyni kaima-pikkuveli, kiireetön fiilistely Honest James lienee kiekon ensimmäisiä yllätyksiä. Charalambides-nimisessä yhtyeessä laulava Christina Carter tarjoaa levyn ainoat vierasvokaalit kipaleeseen, ja pitkän intron jälkeen ei paljoa sopivampaa äänikaksikkoa voisi toivoa kuulevansa.

Välillä vingutetaan noise-vieroitusoireet pois. Pieni hetki pörisevää melua otsikolla Free Noise Among Friends ikään kuin kuittaa sarkastisesti koko albumin mökäannoksen, ja American Coffin työntää nostalgisen feedbackin päättäväisesti syrjään kolholla pianonkilkutuksella. Thurston Moore tykkää toki edelleenkin rokkaamisesta ja kovalle säädetystä vahvistimesta – sen osoittaa jo puoliakustinen punkkaus Wonderful Witches, jonka hiljaa-kovaa-vuorottelu saa lihaa ympärilleen bändikaveri Steve Shelleyn rumpuaggressioista ja Dinosaur Jr. -henkisestä vingutussoolosta.

Nimibiisissä ryhdytään palaamaan asteittain lähtöruutuun, kun ensin viitataan The Stoogesiin mukailemalla I Wanna Be Your Dogia, aina Ron Asheton -henkistä wah-sooloilua myöten. Levy päättyy lopulta 13-kesäisen Mooren äänittämään häröilynauhaan, jossa oikeasti teini-ikäinen ikiteini suorittaa ja selostaa perin spontaaneja äänikokeiluja nauhalle, kysyen lopulta ”What you have heard is me wasting time again, asking myself deep inside, why the fuck I am doing this?”. Moore on saatellut kuulijan konseptin ydinajatuksen äärelle: melko päämäärättömistä jutuista ne tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat oivallukset saavat useimmiten alkunsa…

…vaikka sitten kyse olisi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin rockmusiikista. Trees Outside the Academy on fiksu, sinänsä vaivaton mutta palkitseva ja rakenteellinen alternative-levy, jolla tullee olemaan itsenäinen paikkansa vuosituhannen alun indietapausten jatkumossa. Moore tekee taidettaan ihmisille.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2007-11-13
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.