Alamaailman Vasarat – Käärmelautakunta
Tämä sextetiksi paisunut kummajaisryhmä on palannut mistä lie mystisistä sfääreistään mukanaan tuore levyllinen “vasaraasialaista” instrumentaalimusiikkia. Lokerointispesialisteille yhtyeen musiikki aiheuttanee päänvaivaa, varsinkin kun yhdistelmä sopraanosaksofoni-vetopasuuna-sello (x2)-urkuharmoni-rumpali ei oikein missään genressä edusta tyypillistä soitinarsenaalia. Toki, saisihan tuollaisella kokoonpanolla aikaan pahimman luokan freejazz-skeidaa, vaan eipä hätää. Alamaailman Vasarat on alusta saakka väistänyt kaikki pahimmat tekotaiteellisuudelta haisevat pyrkimykset ja keskittynyt tekemään selkeästi toimivia kokonaisuuksia. Ja juuri sitä tämä orkesterin toinen albumi, Käärmelautakunta, kaikessa hämäryydessäänkin on.
Vaikka Alamaailman Vasaroiden sävelkeitos sisältääkin eksoottisia makuja, on vaikeaa paikallistaa tarkkoja etnisiä vertailukohtia, paitsi joissakin fragmenteissa on hivenen juutalaisen klezmer-musiikin kaikuja. Halutessaan voi kuitenkin aistia tutunkuuloisia elokuvallisia vivahteita. Undergroundin psykoottinen slaavilaishumppa, Nino Rotan dramatiikka ja sirkushenkisyys sekä Bond-leffoista tuttu vaaran tuntu antanevat osviittaa, minkälaisissa tunnelmissa tässä liikutaan. Mutta on orkesterin ilmaisussa yksi, selvästi populäärimusiikkiin viittaava aspekti: Hevimetalli. Ei orkesteri turhaan ole nimeltään Alamaailman Vasarat. Käärmelautakunnalla tarjoillaan ajoittain todella tylyä moukarointia ja yleisilme on muutenkin rankempi kuin edellisellä levyllä.
Raskaampi ote johtuu ainakin osaksi yhtyeeseen liittyneestä sellisti Tuukka Helmisestä, jonka alun perin piti vain tuurata Marko Mannista tämän telottua peukalonsa. Mies jäikin sitten sille reissulle, joten nyt saamme nauttia kahden sellistin muhkeasaundisesta yhteistyöstä. Neljä muuta jäsentä hoitavat hekin hommansa pätevästi. Jarno Sarkula taikoo saksofonistaan tai klarinetistaan ulos lumoavia säveliä Erno Haukkalan töräyttäessä vaskisoitimillaan melodioihin räväkkyyttä. Miikka Huttunen tuo vuoroin kitschiä musiikkiin urkuharmonillaan ja vuoroin klassista tyylikkyyttä, koristellessaan flyygelillä levyn rauhallisempia hetkiä. Rumpali ja perkussionisti Teemu Hänninen hallitsee suvereenisti sekä jazzahtavan grooven, että punkahtavan turbohumpan.
Kyllä se Perkelekin älähtää, kun sitä viskaa kivenmurikalla päähän. Näin onkin sopivaa, että albumin ensimmäinen raita, Kivitetty Saatana, alkaa infernaalisesti särkevällä sellometelillä. Siitä lähtee käyntiin yhtyeelle ominainen, itämaisten sävelkuvioiden sävyttämä, raskas alakulo. Tyypillisimmin musiikki svengaa kuin hirvi, kuten Hamarapuolella-kappaleessa, joka on ehdottomasti levyn kohokohtia. Vanhassa lapsuudenystävässä ja Vasaraasialaisessa meininki taas seestyy koskettavaksi nostalgiaksi, ja ironisesti nimetty lopetus Jää, hyvä mieli takoo kahden tonnin lekalla päähään kuin pahimpana krapula-aamuna. Duurisointuja ei albumilla juurikaan kuulla ja yhtye taisikin pistää moiset jeesustelusävelet pannaan jo heti perustamisensa jälkeen. Sillä positiivisuushan on tunnetusti perseestä ja synkistely kaunistaa. Vain Lentävä Madon täyskahjon karnevaalihumpan voisi tulkita “iloiseksi”.
Alamaailman Vasaroiden toinen levy on viittä vaille mestariteos. Kyse on enää yksityiskohdista, sillä Käärmelautakunta on todella tiukasti toimiva paketti. Yksittäisten kappaleiden kohdalla tulee sellainen tunne, että jalostamalla niistä olisi saanut vieläkin terävämpiä esityksiä. Ja ottaen huomioon Astiatehtaan erittäin 80-lukulaisen thrash-meiningin, on ihme jos ei joku älypää keksi verrata yhtyettä Apocalypticaan. Viimeinen raitakin lyö hitaassa ja yltiöraskaassa junnaavuudessaan hieman yli, ja toimittaa lähinnä kuriositeetin paikkaa kokonaisuudessa. Mutta tosiaan, kyllä siitä jäi hyvä mieli.
Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-04-25
Arvostelija : Tom Sundberg
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.