Black Label Society – 1919 Eternal

Tämä aluperin Deathcore Warmachine Eternal työnimeä kantanut kiekko oli yksi monista syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumien vuoksi nimeään vaihtaneista julkaisuista. Sen sotaisiin kansiin on panssarivaunujen, lentokoneiden sekä klassisen pääkallon lisäksi lyöty myös erillinen “featuring ZAKK WYLDE”-tarra. Ikävä kyllä myös musiikillinen sisältö pitää yhtä lailla hyvää huolta siitä, ettei kenellekään varmasti jää epäselväksi kuka on ollut levyn primus motor.

Biisitarjonta on alusta alkaen monotonista, mielikuvituksetonta ja kuivaa. Miehekkäät Greg Nunenmacher:in vetämät rumpukompit ja teoksen ehkä onnistuneimmat kitarakuviot nostavat tasaisesta massasta kuitenkin muutaman biisin ylitse muiden. Esimerkiksi Lords Of Destruction ja Battering Ram ovat kerrassaan mukiinmeneviä, joskin ajoittain laahaavia, rymistyksiä. Ei myöskään sovi aliarvioida Zakk Wylde:n teknistä osaamista, muutama tarjolla olevista suorituksista on todella kuulemisen arvoinen.

Harmillisinta onkin juuri se, että useimmat kappaleet jäävät nimenomaan suorituksiksi, sillä ei niillä juuri musiikillista sanottavaa ole. Loistava esimerkki tästä on arvostelijassa erityistä kummastusta herättänyt levyn puoliväliin sijoittuva kimalaismainen Speedball-ralli. On hankala kuvitella sisäistä lasta noin raamikkaan ja karvaisen miehen kohdalla, mutta ei tätä akustista syrjähyppyä kykene selittämään muulla kuin lapsellisella innostuksella: Ma, look what I can do!.

Mikäli joku kaikesta huolimatta kykenee sinnittelemään aina tapahtumaköyhän lätyn loppuun saakka, palkitsee neljästoista raita viimein masokistisen kuulijan etelävaltiolaiseen tapaan 100%:sen tyylitajuttomalla instrumentaali-tulkinnalla täysin linjattomasta kappalevalinnasta: America The Beautiful. Tämä on viimeinen pisara.

Muutamista onnistuneista riffeistä ja hyvistä hetkistään huolimatta kokonaisuus kuulostaa vasemmalla kädellä tehdylle taustanauhalle aivan liian lukuisia kitarasooloja varten. Latteat ja ponnettomat soundit eivät saa pyyhkimään kansien lupailemaa räkää kasvoilta, eikä edes itse Ozzy:n luottomiehen taitava kitarointi jaksa kannatella keskinkertaisia sävellyksiä. Nähtäväksi jää pystyykö juuri ilmestynyt The Blessed Hellride korvaamaan tämän pettymyksen.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2003-04-24
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.