Riverside – Rapid Eye Movement

Tämän arvostelun kirjoittaminen olisi huomattavan paljon helpompaa, mikäli erästä Steven Wilsonia ja yhtyettään Porcupine Treetä ei olisi. Tällöin Riversiden tuoretta lätyskää voisi hyvillä mielin kehaista tunnelmalliseksi neoprogelevyksi ja läiskäyttää sellaiset kolme-neljä pistettä. Tunnelmaa löytyy nytkin toki, mutta se ei tunnu yhtyeen omalta aikaansaannokselta. Ylenpalttinen peesaaminen ei jätä kovin hyvää vaikutelmaa.

Unohtakaamme tuo brittibändi kuitenkin hetkeksi. Rapid Eye Movement on puolalaisen yhtyeen tuorein levy, ja se muodostaa kahden edellisen lätyn kanssa jonkinasteisen trilogian. Noita kahta edellistä rieskaa en ole kuullut, joten syvällisempää vertailua niihin en kykene tekemään. Palaset ovat neoprogen ystävää ajatellen varsin tutuilla paikoilla, eikä mitään mullistavaa levyllä kuulla. Floydiaaniset kitaramelodiat, rytmikikkailut, hempeät tunnelmoinnit ja asenteella ryskäävät hewi medal -riffit vuorottelevat.

Levyn vahvinta antia ovat aloitusbiisi Beyond the Eyelids, hienon tribaalirummutuksen säestämä Schizophrenic Prayer sekä levyn päättävä eepos Ultimate Trip. Näillä kappaleilla yhtyeen resepti toimii parhaiten, ja tuloksena on varsin oivaa melskettä. Yleinen soundimaailma on ikävän kliininen, joskaan kitarasoundista ei ole kuin hyvää sanottavaa.

Harmi vain, ettei musiikki ole olemassa missään omassa tyhjiössään. Porcupine Treen peesaus on kerta kaikkiaan niin häiritsevää, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin rokottaa arvosanaa alaspäin. Vaikutteitahan saa ottaa vaikka miten paljon ja musiikillisia viittauksiakin saa tehdä, mutta kun homma menee näin räikeäksi, niin jossain on menty vikaan. Pelkäänpä pahoin, että jos levylle olisi vain lyöty erilainen kansi ja Porcupine Tree tekijäksi, kukaan ei olisi huomannut mitään, mitä nyt joku olisi heti soundeista älähtänyt. Ajoittain bändi väläyttelee kyllä ihan omanlaisiaan kuvioita, joten potentiaalia olisi ollut vaikka miten paljon parempaan levyyn. Nyt pääosan ajasta puolalaiset pyrkivät samaan lokeroon PT:n kanssa, ja laulaja Mariusz Duda (jolla on miellyttävä ääni kyllä) vetää Wilson-maneerit rasittavuuksiin asti. Tuloksena on vajaa tunti yhdentekevää lölleröä vailla omaa persoonallisuutta.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2007-10-31
Arvostelija : Juho Leppänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.